3 Taas sanottu on liikaa

Havahdun hereille ja päässäni pyörii hieman. Olo helpottuu kuitenkin, kun tuijottelen kattoa hyvän tovin. Se saa minut myös tajuamaan, että oloni ei tällä kertaa ole edes niin kauhea, kuin voisi olla. Pahoinvoinnista ei tällä hetkellä tunnu olevan tietoakaan. Olenko alkanut tottua tähän vähän liikaakin? Vai enkö juonut niin paljon? Osa viime illasta ja yöstä on peitossa, mutta suurinpiirtein muistan kaikki tapahtumat. Tämä on jo hyvin erikoista.

Ei tarvitse kauaa miettiä, kun muistan Gabriellen. Kun mieleeni palautuu hattaratukka ja makea tuoksu kokeilen oikealla kädellä sänkyä vieressäni. Gabrielle on lähtenyt. Ehkä tavallaan hyvä että hän lähti, eihän siitä kuitenkaan olisi tullut mitään. Ei meidän välillä oikeastaan kyllä ollutkaan mitään. Vain yhden yön juttu, niin kuin aina ennenkin.

Pitelen kättäni paikalla, jossa Gabrielle makasi. Yritän unohtaa hänet samantien, mutta hänessä on vain jotain erilaista. Jotain mitä en pysty selittämään. Ehkä sitä on kuitenkin turha murehtia enää, nainen on poissa ja varmaankin unohtanut jo viime yön. Päätän toimia samoin.

Kapuan sängystä ylös ja tällä kertaa se ei edes tuota niin paljon vaikeuksia. Makuuhuoneesta poistuessa ja totean täällä olevan melko siistiä. Yllättävää sekin.

Suuntaan suihkuun raikastautumaan, että kehtaan poistua ulko-ovesta ulos. Oloni on muutenkin melko hyvä, joten ulkoilu ei ainakaan voi pahentaa sitä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohdata asioita, jotka ovat odottaneet aivan liian kauan.

******

Ulkoilun jälkeen saavun äitini luokse ja koputan oveen. Sisältä kuuluu oven kolaus ja lattialautojen narinaa, joka paljastaa äitini olevan sisällä. Hiljaisuuden jälkeen kopautan uudelleen ja sen jälkeen kuulen läheneviä askelia.

"Christian", äitini lausuu päästäessään minut sisään.
"Äiti", minä lausun aiheuttaen jälleen kiusallista hiljaisuutta.
"Mikä tuo sinut tänne?" Marissa kysyy kuivasti. Hän on selvästi loukkaantunut.
"Tulin katsomaan äitiäni", sanon.

 "Vai niin", Marissa toteaa jo ehkä hieman lempeämmin.
"Meidän pitäisi varmaan puhua", sanon.
"Niin varmaan pitäisi", äiti myöntää nyökytellen hieman päätään.
"Puhutaanko?" kysyn.

"Puhutaan", äitini myöntyy. Hänen kasvonsa ovat vakavat.
"Voidaanko siirtyä vähän peremmälle?" ehdotan seistessäni ulko-oven edessä.
"Toki", Marissa vastaa lyhyesti ja siirtyy istumaan sängylleen.

Seuraan äitiäni peremmälle, vaikka asunto ei iso olekaan. Varsinkaan, jos verrataan vanhaan kotiimme, jossa me kaikki asuimme perheenä. Marissa korjaa asentoaan paremmaksi ja minä otan hieman hermostuneena askelia eteen ja taakse. En tiedä mitä pitäisi sanoa. En tiedä mistä minun pitäisi aloittaa.
"Voit sinäkin istua", äiti sanoo.

Nyökkään hieman ja rojahdan istumaan sängyn laidalle äitini viereen.
"Mistä sinä halusit puhua?" äiti kysyy aloittaen keskustelun, johon minä en pystynyt.
"En oikein tiedä", sanon tuijottaen seinää.
"Miksi sinä sitten tulit" tunnen äitini katseen kohdistuvan minuun.

"Se on hyvä kysymys. Minä vain tajusin kuinka paljon pettymyksiä ja huolta olen aiheuttanut. Halusin vain näyttäytyä, että saisit ehkä jonkinlaisen mielenrauhan. Tiedän että olen ollut vähän hakoteillä viime aikoina, mutta yritän parantaa tapojani", selitän vain sekalaisia mieleeni tulevia asioita.
"Hyvä kuulla", äiti sanoo lyhyesti vältellen katsettani, kun yritän katsoa häntä suoraan silmiin.

"Oliko sinulla muuta?" äitini kysyy.
"Olen miettinyt isän kuolemaa", aloitan.
"Hän on poissa. Mitä miettimistä siinä on?" äiti kysyy tiukasti. Hänen äänensävynsä muuttuu heti negatiivisempaan suuntaan.

"Minusta vain tuntuu että siinä oli jotakin outoa", sanon.
"Mitä muka?" äitini Marissa kysyy, hän kuulostaa jo lähes vihaiselta.
"Hän oli poliisi, erittäin monta vuotta. Häntä arvostettiin, hän oli yksi parhaista. Sitten hän lähtee yksin jonnekin, eikä hän edes kertonut työkavereilleen minne on menossa. Seuraavaksi hänen ruumiinsa löydettiin. Mitä tapahtui? Se ei voinut olla vain sattumaa. Se ei voinut olla vain huonoa tuuria", selitän.

"Lopeta. Anna isäsi levätä rauhassa. Tee kerrankin niin kuin hän toivoisi", äiti ponnahtaa pystyyn ja oikein sylkee sanansa kaikella inholla ulos.
"Mikä sinua vaivaa? Tiedetään, sinä menetit elämäsi rakkauden, mutta et sinä ole ainoa uhri tässä. Anna muillekin lupa surra häntä. Minä luovutan nyt, koska sinä toivot niin. Älä kuitenkaan tule väittämään, että minä en toiminut niin kuin isäni toivoisi. Minä hain opiskelemaan poliisiksi, vaikka en halunnut. Minä aloitin opinnot, koska isä halusi. Minä yritin sitoutua Kylan, entisen tyttöystäväni kanssa, vaikka en ollut valmis. Me muutimme yhteen, vaikka en ollut valmis. Niin, mutta isä painosti. Kaikella tällä olin isäni silmissä jotain", selitän. Yritän pysyä rauhallisena.

"En minä tarkoittanut", äitini sanoo. Hän näyttää katuvalta.
"Tiedän", nielaisen. Yritän hyväksyä äitini sanoja, vaikka en pysty siihen. Hän meni liian pitkälle.
"En haluaisi kysyä nyt", äitini aloittaa.
"Miksi sitten kysyt?" kysyn minä puolestani.
"On kyse sinun siskostasi", Marissa sanoo varovasti.
"Mitä tällä kertaa?" huokaan.
"En ole kuullut hänestä moneen viikkoon mitään", äitini sanoo huolta äänessään.
"No, se ei ole mitään uutta", sanon.

"Tiedän, että teidän välinne ei ole parhaassa jamassa. En minäkään ole hänen kaikista tekemisistään ylpeä, mutta hän on minun lapseni. Hän on sinun siskosi. Yleensä hän ilmoittelee itsestään edes välillä, mutta nyt ei ole kuulunut mitään. Olen huolissani ja pelkään että hänelle on käynyt jotain.
"Ehkä hän on ottanut yliannostuksen, tai mennyt tarjoamaan itseään väärälle henkilölle", ehdotan.
"Christian. Minä olen tosissani, älä puhu siskostasi noin. Et sinäkään ole täydellinen", äiti sanoo, suuttumusta äänessään.
"Miten tämä liittyy minuun?" kysyn vältellen äitini katsetta.
"Jos sinä voisit yrittää etsiä häntä", äiti ehdottaa.
"Katsotaan. Minä lähden nyt ennen kuin sanon lisää asioita, joita tulen ehkä myöhemmin katumaan. Sinäkin voisit miettiä sanojasi", ilmoitan ja lähden äitini luota.

******

Yritän unohtaa äitini puheet siskostani, mutta en pysty siihen. Tavallaan inhoan ja halveksun häntä, mutta ehkä äitini puheissa oli jotain pointtia. Me kasvoimme yhdessä. Saavun hänen asuntonsa ovelle ja koputan oveen melko rauhallisesti. Sen jälkeen koputan raivokkaammin ja lopulta kokeilen avata oven ja se aukeaa.

Astun käytävältä sisään asuntoon, joka on varmasti nähnyt paremmatkin päivänsä. Seiniä vuoraa hirvittävä tapetti ja lattiaa on mätkäisty peittämään kokolattiamatto. Asunnossa on valot päällä, jotka luovat kuvaa siitä, että täällä olisi joku. Ilmassa leijailee kuvottava haju, en oikein tiedä mistä se tulee. Ilmassa leijalee pölyä ja ikkunoita on peittämässä raskaat mustat verhot. Naapurista kantautuu joidenkin riitelyä, mutta muuten asunnossa on aivan hiljaista.

Katselen ympärilleni, ehkä hieman järkyttyneenä. Vilkaisen vielä vessaan, mutta sielläkään ei ole ketään. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt tänne. Käynti täällä ei ainakaan helpota hieman päätään nostavaa huoltani siskostani. Hänen asuntonsa ovi oli auki ja Meganista ei ole merkkiäkään.

Meganin asunnon lisäksi käyn kiertämässä pubissa ja käyn läpi muutamia paikkoja, jotka eivät kaikki kestä päivänvaloa, eivätkä ne ole mitään turvallisimpia paikkoja. Hänestä ei ole jälkeäkään. Etsintäkierroksen jälkeen päätän suunnata kotiini, koska en tiedä mitä muutakaan voisin tehdä. Ehkä hän on kadonnut omasta tahdostaan?

Olen huolissani, mutta yritän olla miettimättä sitä. Megan on jo aikuinen, hän osaa ehkä huolehtia itsestään. Ainakin toivottavasti. Tämä on vain joku huomionhakuinen temppu, pakko olla.

******

Kuluu kolme viikkoa ja Meganista ei vieläkään ole kuulunut mitään. Haluaisin unohtaa, haluaisin jatkaa elämääni, mutta en pysty. Tunnen syyllisyyttä. Jos minä olisin tukenut häntä enemmän aikoinaan, ehkä asiat olisi paremmin? Ehkä hän ei olisi päätynyt käyttämään huumeita? Ehkä hän ei olisi päätynyt työskentelmään kaduille ja hankkimaan rahaa kyseenalaisilta miehiltä. Ehkä minun ei tarvitsisi istua tässä murehtimassa, jos en viimeksi olisi ollut niin tyly.

Ehkä hänen alamäkensä on minun syytäni? Minä en osannut olla tarpeeksi hyvä isoveli. Minä en suojellut häntä silloin, kun hän sitä tarvitsi. Ajatukseni katkeavat, kun joku koputtaa oveen. Tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi.

Käännyn katsomaan ja näen oven läpi mustan pitsipaidan, kalpeat ja ohuet käsivarret, sekä lähes naamalla roikkuvat mustat hiukset. Huokaan syvään ja helpotuksen tunne leviää kehooni.

Nousen ylös ja otan muutaman askeleen ovea kohti. Seison hetken paikoillani, ennen kuin siirryn avaamaan ovea.

"Minä tiedän, että sinä vihaat minua, mutta minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä. Kaikki vihaavat minua. Olen sotkenut kaiken, olen ihan hirveissä ongelmissa. En voi taas mennä tuottamaan pettymystä äidille. Anna minun jäädä. Minä pyydän", Megan selitää ääni käheänä, mustat meikit poskilla.
"Mitä on tapahtunut?" kysyn.

"Minä olen mokannut. Kaikki on nyt vähän sekaisin. Auta minua", Megan selittää selvästi järkyttyneenä.

******

Hei!

Tässä osassa paljastui taas hieman lisää aikaisemmin tapahtuneista asioista. Nähtiin taas myös Marissaa ja Meganiakin. Miksi Marissa suhtautuu niin negatiivisesti Isaacin kuolemasta puhumiseen? Mikä on johtanut Meganin huonoille poluille? Missä Megan on viettänyt aikaansa ja mitä on hän on mennyt tekemään? Antaako Chris siskonsa jäädä? Onko kukaan hahmoista noussut ehkä jo nyt mielenkiintoisimmaksi, tai lemppariksi? Tai inhokiksi?