31.12.2017

7 Vielä on toivoa


"Gabrielle, vastaisit nyt. Olen yrittänyt soittaa sinulle todella monta kertaa. Olet varmaan huomannut sen ja ehkä kuunnellutkin nämä viestit. Olet ehkä myös huomannut viestit kaikkialla muuallakin. Minä tiedän että sinä olet vihainen, olen kuitenkin pahoillani", selitän jälleen epätoivoisena vastaajaan, ennen kuin äänimerkki kertoo viestin katkeamisesta. Tämä alkaa tuntua jo todella turhalta. Mitä jos Gabrielle todella oli tosissaan ja en saa enää koskaan häneen yhteyttä?


Yritän soittaa uudelleen ja puhelu päättyy jälleen tyrmääviin tuuttauksiin ja pian huomaankin puhuvani jälleen vastaajalle.
"Tämä varmaan ärsyttää sinua, mutta en aio luovuttaa. Tässä on kuitenkin mennyt jo monta kuukautta. Halusin vain sanoa, että olen hankkinut työpaikan ja olen hankkimassa isompaa kotia, meille. Olen siis tosissani", selitän jälleen epätoivoisena.


"Minä haluaisin ihan oikeasti olla perhe", sanon mahdollisimman vakuuttavana, ennen kuin vastaajan viesti katkeaa. Olen edelleen kauhuissani Gabriellen raskaudesta, isäksi tulemisesta. Enkä vieläkään usko, että minusta tulisi hyvää isää. Olen kuitenkin jotenkin alkanut hyväksymään asiaa, hitaasti, mutta varmasti. Olen myös yrittänyt haudata pelkojani mahdollisimman syvälle. Lasken puhelimen korvaltani ja työnnän sen jälleen kerran taskuun. Ei taaskaan merkkiäkään Gabriellesta.

******


Myöhemmin oveeni koputetaan ja kerkeän innostua jo hieman. Oven takana on kuitenkin äitini.
"Hei", sanon hieman pettyneenä päästäessäni äitini sisään.
"Eikö Gabriellesta ole kuulunut vieläkään mitään?" äitini kysyy.
"Ei ole. Niin ja minä olen oikeasti yrittänyt", puolustelen heti itseäni.
"No hyvä, sillä minulla on sinulle jotain", äiti sanoo ja hänen suupielensä nousevat hieman ylöspäin.


"Mitä?" kysyn hieman hämmentyneenä äitini salamyhkäisyydestä.
"Sinähän olet etsinyt isompaa taloa", Marissa aloittaa.
"Niin?" totean kysyvästi.
"Minä löysin sinulle ja toivottavasti myös lapsillesi kodin", äiti sanoo hymyssä suin.
"Onko se kallis?" kysyn ensimmäisenä. Minulta ei oikein tuota rahaa löydy erityisenkään paljon.
"Sinun ei tarvitse maksaa mitään?" äiti toteaa.
"Mitä ihmettä, oletko sinä tosissasi? Et kai sinä maksanut sitä, kyllä minä tietenkin maksan oman kotini itse", selitän hämmentyneenä.


"Tavallaan maksoin, itseasiassa isäsi kanssa yhdessä. Se talo on lapsuudenkotisi", äiti sanoo ja huomaan hänen herkistyvän hieman.
"Mutta sinähän sanoit myyneesi sen talon, kun et pystynyt asumaan siinä sen jälkeen kun", selitän ja tajuan olla jatkamatta lausetta loppuun.
"En pystynyt myymään sitä, mutta en pystynyt asumaankaan siinä", äiti selittää ja minä halaan häntä, vaikka se ei kuulukaan yleisiin tapoihin. Tällä kertaa se vain taitaa olla oikea teko.


"Tämä on ihan liikaa", sanon.
"Ei ole. Se talo tarvitsee eloa ja enemmän onnea", Marissa toteaa.
"Niin kai sitten", sanon ja nostan suupieliäni johonkin hymyntapaiseen.


"Toivottavasti te saatte Gabriellen kanssa sovittua", äitini pohtii.
"Toivotaan", sanon.

******


Viikko kuluu nopeasti ja niin muuttokin. Sain kaikki tavarat ja kalusteet siirrettyä tästä asunnosta uuteen, tavallaan vanhaan kotiini, melko helposti. Äitini ja Megan auttoivat toki muutossa. Megankin löysi itselleen onneksi uuden kodin, vaikka olisi hän toki saanut tulla mukaankin. Katselen tyhjää asuntoani viimeisen kerran ja lähteminen tuntuu helpolta. Täällä asuessani ei tapahtunut muuta, kuin negatiivisia asioita. On hyvä päästä täältä pois.


Kumpa nyt olisi oikeasti paremmat ajat edessä. Lähetin Gabriellelle viestillä uuden osoitteeni, toivottavasti hän saapuisi sinne. Suljen oven viimeistä kertaa ja päätän suunnata kotiin kävellen.

******


Aurinko laskeutuu ja taivas värjäytyy punertaviin sävyihin, muuttuen lopulta enemmänkin violetin ja
sinisen suuntaan. Ilta on rauhallinen ja alueella ei oikeastaan liiku enää ketään. Paitsi yksi henkilö.


Epävarmat askeleet lähestyvät punaisen ja vaalean sävyissä hohtavaa korkeaa taloa. Pihalla on kukkia luomassa tervetullutta vaikutelmaa. Pihalla on muutamia valoja valaisemassa jo pimenevää iltaa. Vaaleisiin pukeutunut nainen tarkistaa osoitteen vielä kerran, ennen kuin siirtyy punaisen talon pihalle.


Nainen tuijottaa portaita vielä hetken mietiskellen, ennen kuin lähtee kipuamaan niitä ylöspäin. Toivottavasti tämä osoittautuu oikeaksi päätökseksi, eikä taas vain yhdeksi pettymykseksi.


Nuori nainen pääsee portaiden yläpäähän ja hän jää seisomaan oven eteen vielä hetkeksi, ennen kuin uskaltautuu koputtamaan oveen. Sisällä on valot päällä, joten vaikuttaa ainakin siltä, että siellä olisi joku.

******


Kuulen oveen koputettavan ja lähden suuntaamaan talon keskimmäiseen kerrokseen. Ylemmäs käveleminen portaita pitkin kestää hetken ja oveen koputetaan jo toisen kerran, tällä kertaa jo hieman varmemmin.


Pääsen ylös ja ja otan muutaman askeleen portailta ovelle päin, ennen kuin pysähdyn, kuin seinään. Joudun räpyttelemään silmiäni muutamaan kertaan, jotta uskoisin todella näkeväni oikein. Gabrielle seisoo oveni takana, melko vapaaehtoisen näköisenäkin. Hän todella on lukenut ja kuunnellut viestejäni, ainakin luultavasti. Tuijotan häntä lasin läpi ja sitten kävelen varmoin askelin ovelle avaten sen.


Hyvä että Gabrielle edes kerkeää sisään, kun tartun hänen vyötäröstään ja vedän hänet kiinni itseeni, varoen hänen jo kasvanutta vatsaansa. Enempiä pohtimatta nojaudun aivan Gabriellen lähelle ja painan huuleni vasten hänen huuliaan. Gabrielle vaikuttaa yllättyneeltä, mutta toisaalta hän ei pyristele vastaan.


"Hei", Gabrielle lausuu suudelmamme jälkeen.
"Hei vaan", sanon pieni toiveikas hymy kasvoillani.
"Minä kuuntelin ja luin sinun viestisi. Nyt olen täällä", Gabrielle sanoo ehkä itsekin hämmentyneenä.
"Nyt sinä olet täällä", totean.


"Voitaisiinko unohtaa kaikki mitä tapahtui silloin aikaisemmin. Minä myönnän, olin aika paniikissa, mutta nyt olen miettinyt asioita. Voisitko sinä antaa minulle anteeksi?" selitän mielessäni vatvomiani asioita. Minulla on ollut monta kuukautta aikaa miettiä, mitä sanoisin Gabriellelle ja tämä on kaikki mitä saan sanottua.
"Ehkä minäkin olisin voinut suhtautua paremmin. Syytän kuitenkin ehkä vähän raskaushormoneja käytöksestäni. Saat anteeksi", Gabrielle toteaa ja hymyilee hieman, saaden hymyn tarttumaan minunkin huulilleni.


Pian vedänkin Gabriellen jälleen lähelleni ja huulemme kohtaavat useaan kertaan, monien kuukausien edestä. Nyt yritän vain olla miettimättä asioita tarkemmin ja yritän haudata kaikki pelkoni entistä syvemmälle. Nyt minun täytyy näyttää, kuinka tosissani pystyn oikeasti olemaan. Nyt en saa enää mokata.


Kuulumisten vaihdon yhteydessä siirryn ihailemaan Gabriellen kasvanutta vatsaa. On todella vaikea ajatella, että hänen vatsassaan, hänen ihonsa alla on kasvamassa ja vahvistumassa kolme vauvaa. Kun todella sisäistän ajatuksen lapsista, se saa minut innostumaan hieman. Kaikki alkaa myös tuntua realistisemmalta, kun tunnen pieniä potkuja vasten kämmentäni.
"He taitavat tietää olevansa isänsä lähellä", Gabrielle sanoo ja hymyilee samalla.
"Ehkä", sanon tyytyväisenä ajatukseen. Ehkä tästä todellakin tulee jotain.


"Täällä on tosi kaunista", Gabrielle sanoo innoissaan ihaillessaan paikkoja.
"Siitä saa kiittää minun äitiäni, minä en osaa sisustaa", selitän.
"Niin minä vähän arvelinkin", Gabrielle naurahtaa.
"Haluaisitko sinä nähdä loputkin paikat? Niitä nimittäin riittää kolmeen kerrokseen", selitän.
"Tottakai", Gabrielle myöntyy.


"Sitä ennen vielä, muuttaisitko sinä tulevien lastemme kanssa tänne, jotta meistä voisi ehkä tulla ihan oikea perhe?" kysyn vaikeana. En todellakaan ole hyvä tällaisissa asioissa.
"Kyllä minä voin muuttaa", Gabrielle myöntyy jälleen, hymyssä suin.

******
Hei!
 Ajattelin näin vuoden viimeisenä päivänä julkaista vuoden viimeisen osan, kun sain sen valmiiksi. :) Tällä hetkellä minulla on valmiiksi kuvattuja osia paljon, koska minun tietokoneeni tulee vaihtumaan alkuvuodesta. Nyt voinkin sitten vain kirjoitella niitä osia valmiiksi, ennen koneen vaihtoa.

Tällä hetkellä Chrisillä menee jo hieman paremmin, onhan hänellä nyt työpaikka, uusi koti ja hän sai tehtyä Gabriellen kanssa sovinnonkin. Tuleeko heidän onnensa kestämään, vai onko ongelmia vielä luvassa? Päätyvätkö Chris ja Gabby ehkä virallisesti seurustelemaan?

Hyvää uutta vuotta kaikille! :)

24.12.2017

6 Suunta hukassa


"Missäs sitä on oltu?" Megan kysyy ensimmäisenä virne kasvoillaan, kun astun ovesta sisään.
"Ulkona", sanon lyhyesti.
"Sen vaaleatukkaisen naisen kanssako?" Megan jatkaa kyselyä yhtä innokkaana.
"Kyllä, hänen kanssaan", vastaan rehellisesti. En jaksa enää kierrellä asioita, ehkä voisin kerrankin kertoa siskolleni jotain suoraan. 


"Kuka hän on?" Megan kysyy.
"Yksi yhden illan juttu, josta tulikin vähän enemmän. Oikeastaan ei ihan vähääkään", sanon miettien asiaa vieläkin kauhuissani.
"Mitä sinä tuolla tarkoitat? Oletteko te yhdessä?
"Ei me seurustella, ainakaan vielä", sanon.
"Mitä sitten, kerro", Megan kehottaa malttamattomana.


"Sen naisen nimi on Gabrielle. Niin ja Gabrielle on raskaana ja minä olen isä", selitän niin rauhalliseen sävyyn, kuin vain pystyn.
"Nyt sinä huijaat", Megan sanoo kasvot vakavana.
"Kumpa huijaisinkin", huokaan.
"Tuleeko minusta siis täti?" Megan kysyy edelleen vakavana.
"Tulee", totean.
"Ihanaa! Etkö sinä ole iloinen?" Megan innostuu heti ja hänen kasvonsa kirkastuvat hetkessä.


"Onhan lapsi ehkä hieno asia. En minä oikein tiedä, en osaa vielä ajatella. Olen aivan paniikissa, kauhun vallassa. Kun ajattelee minua huolehtimassa jostain, ei voi ajatella hyvää lopputulosta. Toisaalta taas kun miettii, niin voihan se olla hyväkin asia", selitän hämmentyneenä omista tuntemuksistani. En olisi vielä kuukausi sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. En olisi uskonut olevani siskoni kanssa ihan hyvissä väleissä ja tulossa vielä isäksikin.
"Tottakai se voi olla aluksi järkytys, mutta sinusta tulee varmasti hyvä isä. Niin ja mikä parasta, minä pääsen hoitamaan sitä lasta", Megan selittää edelleen innoissaan. Hän on aina ollut hyvin lapsirakas ja haluaisi kuulemma vielä jonain päivänä suuren perheen.

******


Ehkä ne olivat siskoni sanat, jotka saivat minut tajuamaan jotain. Niin ja ehkä se, kuin sain nukuttua yön yli ja pohdittua asiaa enemmän. Minusta on tulossa isä ja se vaatii paljon vastuuta. Minun pitäisi siis ehdottomasti hankkia jonkinlainen työpaikka ja varmaan isompi kotikin. Vai mahtuuko lapsi tämän kokoiseen asuntoon? En tiedä. En tosiaankaan tiedä vauvoista tai lapsista yhtään mitään, en osaa edes vaihtaa vaippaa.


Selailen työpaikkoja pitkin aamua ja lähetän joihinkin hakemuksia. Kunhan olisi jonkinlainen työ edes. Eihän minulla ole edes koulutusta mihinkään. Saan hakemukset lähetettyä ja jään vain odottamaan vastauksia, toivottavasti sellaisia edes tulee. Kännykkäni alkaa väristä taskussani ja huomaan jonkun soittavan.


Nousen ylös ja vastaan samalla kännykkään, se on Gabrielle.
"Meidän pitäisi nähdä, mieluiten nyt heti", Gabrielle sanoo hermostuneen oloisena.
"Okei, onko jotain käynyt?" kysyn hieman ihmeissäni.
"Tavallaan, selitän sitten kun nähdään. Tulenko sinun luoksesi?" Gabrielle kysyy puolestaan.
"Tavataan vain", sanon ja puhelu katkeaa sanojeni jälkeen. Tuntuu, kuin vatsassani muljahtaisi jotain. Jotain täytyy olla vialla, liittyyköhän se vauvaan?


Katselen kännykän näyttöä mietteliäänä. Eiliset uutiset olivat minulle jo suuri järkytys, mitä nyt olisi luvassa? Tavallaan en haluaisi edes tietää.

******


Gabrielle saapuu oveni taakse noin kymmenen minuutin kuluttua ja ehdotan että juttelisimme ulkona. Ihan vain sen takia, että siskoni on vähän liiankin utelias ja en halua hänen tietävän kuitenkaan kaikkea elämästäni. Istuudun portaille nojaten vasemman käteni varaan. Tunnen ahdistuksen taas nousevan hiljaisuuden syntyessä. Tuijotan eteenpäin melko vihreää ympäristöä. Gabrielle istuu viereeni, ehkä noin puolen metrin päähän. Hän on kääntynyt enemmänkin pois päin minusta.


"Mitä nyt?" kysyn katkaisten hiljaisuuden jälleen kerran.
"En edes tiedä haluanko kertoa eilisen reaktiosi jälkeen", Gabrielle pohtii.
"No, en minä tiedä miten reagoida siihen, että yhden yön juttu johtaa raskauteen", puolustelen itseäni hieman näreänä.
"Niin kai", Gabrielle huokaa.


"Voisitko vain kertoa?" kysyn. En nyt jaksaisi mitään arvuutteluja.
"Se liittyy raskauteeni", Gabrielle aloittaa.
"Onko vauvalle käynyt jotain?" kysyn vaistomaisesti, kun Gabrielle vaikuttaa niin vaikealta.
"Ei, vauva on kunnossa. Itseasiassa vauvat on kunnossa", Gabrielle sanoo ja vilkaisee minua, ilmeisesti tarkastellakseen reaktiotani.
Niin kuin ensimmäisen raskauteen liittyvän keskustelunkin aikana, minulla kestää hetki sisäistää asioita. Istun edelleen paikoillani, tuijottaen eteenpäin, vaikka aurinko häikäiseekin silmiäni.
"Käytitkö sinä juuri monikkoa?" kysyn, vaikka taisinkin valitettavasti kuulla täysin hyvin, mitä Gabrielle sanoi.


Sykkeeni nousee jälleen kiitettävää tahtia ja en pysty olemaan paikoillani. Nousen ylös ja aloitan epätoivoisen kävelemisen. Pysähdyn ja siirryn tuijottamaan Gabriellea, pidellen samalla päätäni.
"Sanotko siis, että meille on tulossa kaksoset?" kysyn hien virratessa selkääni pitkin.
"En oikeastaan. Meille on tulossa kolmoset", Gabrielle yrittää selittää vaikeana. Silmäni laajenevat varmaan lautasen kokoisiksi, kun kuulen luvun kolme. Kolme lasta. Siinä on jo monta lasta.
"Mitä hittoa", lausun, edes yrittäen olla kiroamatta tällä kertaa, vaikka tuskin se mitään auttaa tässä tilanteessa.


"Miten tässä näin kävi?" kysyn hermostuneena.
"Ilmeisesti vain huonoa tuuria sinun mielestäsi", Gabrielle toteaa.
"No, ei tämä nyt kovinkaan hyvältä tuurilta vaikuta. Mieti, kolme lasta. Se on aika paljon. Voin ihan suoraan sanoa, että olen tällä hetkellä aika paniikissa", selitän lähes epätoivon vallassa. Miten minulla voi olla näin huono tuuri?
"Jos tämä on sinulle vain huonoa tuuria ja ei toivottu kohtalo, niin ehkä sinun ei sitten tarvitse kärsiä", Gabrielle sanoo ja hänen poskelleen vierähtää kyynel. Nyt hän tuntuu olevan raivoissaan.


Gabrielle katsoo minua vielä kerran silmiin ja lähtee juoksemaan hetki hetkeltä kauemmas pihastani.
"Turha yrittää pitää yhteyttä", Gabrielle sanoo itkunsa välinsä. Pitäisi varmaan olla järkevä, pitäisi varmaan mennä perään. Vakuttaa olevani väärässä. En kuitenkaan pysty toimimaan, en pysty puhumaan. Minä vain katson, kun Gabriellen selkä loittonee entisestään ja pian hän katoaa näkymättömiin.


Hetken saan seisoa pihalla ihan rauhassa, ihan vain omien ajatuksieni kanssa, ennen kuin kuulen oven aukeavan. Käännyn katsomaan taakseni ja näen Meganin seisomassa neljän portaan yläpäässä.
"Älä edes aloita", sanon. En nyt jaksaisi käsitellä tätä asiaa yhtään enempää.
"Mitä ihmettä tapahtui?" Megan kysyy varovasti, vaikka pyysinkin vasta olemaan utelematta.
"Gabrielle on erittäin raskaana. Hän on raskaana oikein kolmen lapsen edestä", puuskaisen raivoissani.
"Oikeastiko?" Megan kysyy hänkin ehkä vähän järkyttyneenä, hän tosin vaikuttaa olevan positiivisesti järkyttynyt.


"Kuule, ihan oikeasti", tiuskaisen hermostuneena kävellessäni Meganin ohi takaisin sisälle. Kävelen suorinta tietä makuuhuoneeseeni ja lukittaudun sinne, vaikka huoneen ovea ei saakaan lukkoon. Nyt haluaisin paeta vain entistä enemmän. Ehkä vaihdan henkilöllisyyttäni ja muutan pois täältä, se olisi ainakin paljon helpompaa, kuin mikään elämässäni tällä hetkellä.

******


Kun olen rauhoittunut muutaman päivän, poistun asuntoni seinien sisältä ulos ja suuntaan äitini luo. Ehkä hänellekin pitäisi kertoa nämä suuret ilouutiset, jos minusta nyt edes enää on tulossa mitään isää. Hakkaan ovea muutaman kerran ja se saa äitini avaamaan oven nopeaan tahtiin.
"Yritätkö sinä tulla oven läpi?" Marissa kysyy naurahtaen samalla hieman. Vilkaisen äitiäni kerran ja kävelen suoraan pöydän ääreen istumaan.


"Mitä ihmettä on käynyt, kun sinä olet kuin myrskynmerkki?" äitini kysyy ihmeissään. Huokailen muutamaan kertaan tuodakseni esille asian vakavuutta, ennen kuin sanon sanaakaan.
"Aika paljon kaikenlaista paskaa", sanon turhautuneena.
"Christian, mieti kielenkäyttöäsi. Miksi sinä olet yhtäkkiä alkanut käyttäytymään, kuin pahainen teini?" Marissa pohdiskelee hyvinkin äidillisesti.


"Minä en nyt jaksa mitään moralisointia. Nyt vain menee huonosti", huokaan jälleen.
"Miksi sinulla sitten menee huonosti?" Marissa kysyy kohottaen kulmiaan hieman.
"Tietäisitpä vain", totean jatkaen välttelevää linjaani. En edes tiedä miksi tulin tänne, kun tiesin mitä minulla on vastassa. Niin ja en edes haluaisi käsitellä asiaa.
"Christian, minä en ymmärrä mikä sinulla on hätänä, jos sinä et kerro minulle", Marissa sanoo, jälleen hyvin äidilliseen sävyyn.


"Jos nyt haluat varmasti tietää, niin sinusta tulee isöäiti, tai mummo. Mikä ikinä sinä nyt haluatkaan olla. Niin ja ennen kuin varmistelet mitään, niin tämä ei ole vitsi ja minä olen valitettavasti erittäin tosissani", huokaan.
"Tämä on ilmeisesti sinun mielestäsi negatiivinen asia", äiti toteaa tuijottaen minua tiiviisti.
"En minä tiedä. Se oli vielä ihan siedettävä ajatus, kun vauvoja piti olla vain yksi, mutta ei. Niitä on kolme. Tajuatko kolme", selitän hermostuneena ja tajuan kohottavan äänensävyäni loppua kohden.
"Minusta tulee siis kolmen lapsen mummo näin nuorella iällä", Marissa pohtii ja nostaa toista suupieltään hieman.


"Tuo huumori ei nyt uppoa minuun. Niin ja en edes tiedä pääsetkö toimimaan mummona, kun minä menin sotkemaan senkin", pohdin jatkaessani edessä olevien kukkien tuijottamista.
"Mitä sinä menit tekemään?" Marissa kysyy moittivasti.
"Saatoin ehkä erittäin hermostuneena ja paniikissa tehdä selväksi, että raskaus on huonoa tuuria ja että en todellakaan ole innoissani siitä", sanon.
"Mietitkö sinä yhtään, miltä siitä tytöstä tuntuu?" äitini kysyy.
"Tavallaan. En vain ajatellut. Painotan edelleen, että olin erittäin paniikissa", yritän selittää.


"Nyt kun olet selvästi pohtinut asiaa, tiedät varmaan mitä sinun pitää tehdä", äitini toteaa ja nousee seisomaan.
"En tiedä", sanon turhautuneena.
"Sinä tietenkin kannat vastuusi, yrität saada yhteyden tähän tyttöön ja yrität sopia asiat", Marissa selittää.
"Niin kai sitten. Tuo kuulostaa muuten ihan siltä, kuin olisin saanut jonkun 15-vuotiaan raskaaksi, kun kutsut häntä tytöksi", pyöräytän silmiäni.


"No, nainen sitten. Mikä hänen nimensä on?" äiti kysyy.
"Gabrielle", vastaan.
"Onko hän kaunis?" äitini kysyy jälleen, pelottavan innostunut hymy kasvoillaan. Nyt tiedän keneltä Megan on perinyt tuon hymyn.
"Älä jaksa", sanon.
******


Lähden äitini luota ja kävelen jo pimentyneessä ja viileässä illassa takaisin kotiin päin. Näen jo taloni, kun alan pohtia äitini sanoja enemmän. Hän taitaa tälläkin kertaa olla valitettavasti oikeassa. Minun pitäisi kantaa vastuuni ja yrittää sopia. Pysähdyn ja kaivan kännykkäni taskusta.


Etsin yhteystiedoista tallentamani Gabriellen numeron ja epäröin hieman, ennen kuin painan sitä. Siirrän kännykän oikealle korvalleni ja kuuntelen. Puhelin tuuttaa moneen kertaan päättyen mahdollisuuteen jättää viesti vastaajaan. Päätän jättää viestin.
"Olen pahoillani. Voisitko soittaa takaisin?" sanon nopeasti asioita, mitä mieleeni vain sattuu tulemaan. Sen jälkeen lasken kännykän korvaltani.


Jään jälleen tuijottamaan näyttöä mietteliäänä. Ehkä Gabrielle vastaa vielä jonain päivänä, ehkä hän jopa pystyy antamaan minulle anteeksi?

******
Hei!
Kerkesinkin saada tämän osan valmiiksi ennen joulua kaikista kiireistä huolimatta ja päätin julkaista sen nyt jouluaattona. :)

Asiat Christianin ja Gabriellen välillä muuttuivatkin entistä monimutkaisemmaksi. Olisiko Chrisin pitänyt reagoida rauhallisemmin? Yllätyittekö kolmosista? Pystyykö Gabrielle antamaan vielä anteeksi, vaikka suuttuikin? Reagoivatko Megan ja Marissa raskauteen niin, kuin olitte ehkä kuvitelleet? Sopetuuko Chris ajatukseen kolmesta lapsesta?

Hyvää joulua kaikille! :)



19.12.2017

5 Kaikki on niin hiljaa


"Keitinkö hyvää kahvia?" Megan kysyy keskeyttäen pöydän ääressä vellovan hiljaisuuden. Siirrän katseeni kahvikupistani hetkeksi siskooni ja vilkaisen häntä.
"Ihan juotavaa", myönnän.
"No hyvä", Megan sanoo ja keskittyy edessään oleviin muroihin. Välillemme laskeutuu jälleen jonkin sortin hiljaisuus ja se tuntuu melko painostavalta. Yritän nopeasti vain keksiä jotain sanottavaa.


"Ovatko ostamani murot hyviä?" kysyn ja pidän katseeni tiukasti kahvissani. Kysymys kuulostaa paljon typerämmältä nyt sanottuna, kuin ajatuksissani.
"Kyllä näitä syö", Megan sanoo ja naurahtaa hieman.
"Hyvä", sanon ja yritän unohtaa tämän lyhyen ja erittäin kiusallisen keskustelun tapaisen.
"Onko sinulla oikeasti jotain sanottavaa?" Megan kysyy ja naurahtaa perään väkinäisesti.
"Miten niin?" kysyn ehkä vähän liiankin nopeasti.


"Käyttäydyt oudosti. Pälyilet vuoroin kahviasi ja vuoroin minua. Ihan kuin haluaisit sanoa jotain, mutta välttelet sen sanomista. Kyllä minä tunnen sinut sen verran", Megan selittää.
"Jaa", totean edelleen vältellen aihetta.
"Niin?" Megan kysyy ja kohottaa kulmiaan.
"Niin", sanon.


Megan nostaa katseensa muroistaan ja siirtyy tuijottamaan minua. Vilkaisen häntä nopeasti ja kun tajuan hänen todella tuijottavan nostan omankin katseeni.
"Olet ollut täällä minun luonani nyt vähän yli kuukauden. Niin ja sinulla menee nyt paljon paremmin, kuin aikaisemmin. Sait äidin avulla maksettua ne loput velatkin", selitän yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.
"Sinä haluat että minä muutan pois", Megan toteaa ja laskee katseensa takaisin muroihin.


"En, tai siis kyllä. Tarkoitan, että ei sinun nyt aivan heti täydy lähteä. Ajattelin, että sinä voisit alkaa etsiä itsellesi uutta asuntoa", selitän.
"Minä alan etsiä uutta kotia itselleni jo tänään", Megan toteaa.
"Painotan nyt vielä, että ei sinulla ole mikään kiire lähteä. Voit asua luonani niin kauan, kun löydät itsellesi uuden paikan", jatkan selitystäni, joka tuntuu vain pahenevan lause lauseelta.
"Ymmärsin kyllä", Megan sanoo ja jatkaa murojen lappaamista suuhunsa.


"Et kai ole vihainen?" varmistan.
"En", Megan sanoo lyhyesti.
"Sinä vaikutat vihaiselta", totean ja kadun sanomaani heti. Pelkään Meganin reaktiota, sillä naiset voivat olla arvaamattomia. Välillemme laskeutuu jälleen pelottava hiljaisuus ja tunnen hikikarpaloiden nousevan otsalleni.
"Ei, en ole vihainen", Megan toistaa jälleen.


"Okei?" sanon kysyvästi, yrittäen samalla olla kiinnittämättä erityisempää huomiota siskooni.
"Meillä on vaan mennyt niin hyvin. Olemme ehkä lähentyneet vähän ja pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä että minulla on veli. Tiedän että minun pitää muuttaa takaisin omilleni, mutta se vain tuntuu tulevan niin nopeasti", Megan alkaa yhtäkkiä puhumaan ja minä toimin vain kuuntelevana korvana.
"Okei", sanon kiusallisena ja samalla oveen koputetaan, onneksi.


Vilkuilen pöydän äärestä ovelle päin ja tuntuu siltä, kuin sydämeni jättäisi yhden lyönnin välistä. Nousen nopeasti ylös ja kaadan kahvin jämät lavuaariin. Sitten astelen hermostunein askelin ovelle päin. Miksi Gabrielle on oveni takana?


Avaan oven ja jään seisomaan paikoilleni. Gabrielle vilkaisee minua muutaman kerran murheellisen näköisenä ja siirtyy ulkoa seisomaan eteiseen.
"Hei", tokaisen ja koko aamun asunnossani leijaillut ahdistavan kiusallinen tunnelma jatkuu edelleen.
"Hei", Gabrielle sanoo vältellen katsettani.


"Hei vaan", kuulen takaantani ja käännyn ympäri. Megan katsoo minua hieman hämmentyneenä.
"Tämä ei kuulu sinulle", sanon.
"Kuka hän on?" Megan utelee.
"Ei kuulu sinulle", toistan sanojani painottaen niitä entistä enemmän.


"Vai niin", Megan toteaa ja hänen kasvonsa taipuvat pieneen irvistyksen ja hymyn sekoitukseen.
"Me lähdemme ulos", sanon.
"Ihan vapaasti", Megan sanoo ja siirtyy istumaan sohvalle minun ja Gabriellen poistuessa aurinkoiseen ulkoilmaan.
******


Kävelemme kilometrin, ehkä kaksikin pois päin asunnostani. Minä kävelen edellä ja varmistelen aina välillä, että Gabrielle todella kävelee perässäni, koska emme ole vaihtaneet sanaakaan täällä ulkona ollessa. Minulla ei ole mitään määränpäätä, mutta pysähdyn, kun saavumme pienen kukkulan päälle, josta löytyy penkki missä istua.


Annan esimerkkiä ja istuudun penkin toiseen reunaan. Jään odottamaan, että Gabrielle ymmärtää vihjeen ja pian hänkin käy istumaan, penkin vastakkaiseen reunaan. Välttelemme toistemme katseita hiljaisuuden jatkuessa.
"Mitä asiaa sinulla oli?" kysyn, yrittäen katkaista hiljaisuuden.
"En tiedä mistä minun pitäisi aloittaa", Gabrielle pohtii edelleen murheellisen oloisena. Tämä ei lupaa mitään hyvää.


"Aloita jostain", sanon hermostuneena. Tunnen kämmenieni hikoavan ja kurkkuni kuivavan.
"Oletan että muistat yhteisen yömme", Gabrielle aloittaa.
"Muistan", sanon.
"Hyvä, siitä on hyvä aloittaa", Gabrielle pohtii. Hänen sanansa saavat sydämeni hakkaamaan entistä enemmän. Tuon naisen takia saan kohta vähintäänkin jonkin sortin rytmihäiriöitä.


"Meillä oli hauskaa, se siitä. Mitä muuta?" kysyn yrittäen kuulostaa neutraalilta, ehkä hieman välinpitämättömältäkin.
"Meillä oli ehkä vähän liiankin hauskaa", Gabrielle toteaa.
"Mitähän sinä tuolla tarkoitat?" kysyn hämmentyneenä. Päässäni ei todellakaan liiku mitään. Minulla ei ole hajuakaan, mistä Gabrielle puhuu.


"Sanotaanko nyt vaikka, että meille jäi muisto siitä yöstä", Gabrielle sanoo ja mitä enemmän hän selittää, sitä enemmän olen pihalla.
"Mikä muisto?" kysyn yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka se onkin vaikeaa.


"Minä olen raskaana", Gabrielle sanoo lopulta, kaiken kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Hänen sanojensa jälkeen on jälleen luvassa hiljaisuus. Ihan vain sen takia, että yritän sisäistää hänen juuri sanomaansa väitettä päässäni. Yritän pysyä rauhallisena. Istun vain paikoillani ja tuijotan eteenpäin.
"Onko tämä vitsi?" kysyn.
"Ei", Gabrielle sanoo hieman loukkaantuneena.


Lopulta rauhallisuus on poissa ja ponkaisen erittäin hermostuneena seisomaan. Ravaan edestakaisin ja ahdistus tasoni kasvaa hetkessä. Kämmeneni hikoavat entistä enemmän ja paitakin tuntuu tarttuvan selkään kiinni. Hengitän nopeasti ja äänekkäästi, koska hetken ajan tuntuu siltä, että en saisi henkeä.
"Miten tämä on mahdollista?" kysyn. En luultavasti näytä tai vaikuta enää yhtään rauhalliselta ja pakokauhu alkaa iskeä tajuntaani kovaa vauhtia.


"Haluatko sinä nyt jonkun selostuksen kukista ja mehiläisistä?" Gabrielle kysyy piikittelevästi.
"En minä nyt helvetti sitä tarkoita. Mehän käytettiin ehkäisyä", pohdin jo erittäin hermostuneena.
"No ei kyllä käytetty", Gabrielle väittää. Olen jo valmis raivoamaan, ennen kuin alan pohtia asiaa ja mietin muistiani. Hetken saan pyöriä ympyrää ja rasittaa aivojani, jotta muistaisin, kunnes se mielikuva palaa mieleeni. Me ei käytetty ehkäisyä.
"Ei helvetti", kiroan jälleen ja huomaan Gabriellen nyyhkyttävän. Tämä tästä vielä puuttui, itkevä nainen.


"Kauanko olet tiennyt?" kysyn yrittäen tällä kertaa kuulostaa vain normaalilta,
"En kauaa", Gabrielle nyyhkii.
"Niin ja olet aivan varma?" varmistelen vielä.
"Tein kolme positiivista raskaustestiä ja kävin verikokeissa. Joten kyllä, olen aika varma", Gabrielle tokaisee kuulostaen taas kiukkuiselta.


Istuudun penkille takaisin, tällä kertaa aivan Gabriellen viereen. Gabrielle hätkähtää ja katsoo minua suoraan silmiin. Sitten hän laskee päänsä olkapäälleni. Voisin jatkaa raivoamista purkaen omaa pelkoani ja ahdistustani, mutta mitä se auttaisi? Gabrielle on varmaan aivan yhtä peloissaan, kuin minäkin. Oikeasti haluaisin tällä hetkellä juosta, paeta niin kovaa, kuin vain jaloistani pääsen, mutta tyydyn vain istumiseen.


"Uskon että kaikki järjestyy aikanaan", sanon yrittäen rauhoittaa Gabriellea. Sanani eivät kyllä kuulostaa kovinkaan rauhoittavilta, kun pohdin asiaa vähän pidempään. Jos en olisi saanut niin hyvää kasvatusta, olisin varmaan jo kadonnut paikalta. Harmi vain minulle on opetettu, että vastuu tulee kantaa, tilanteessa, kuin tilanteessa.


Aikaa kuluu, ja nousen ylös, vetäen Gabriellen samalla pystyyn. Seisomme vastakkain ja haistan jälleen Gabriellen makean tuoksun. Tuijotan ensin hänen silmiään, sitten katseeni siirtyy hänen huuliinsa. Lähennyn ja nojaudun suutelemaan häntä. Ajatus ei pidemmän päälle ajateltuna tunnu kovinkaan järkevältä, mutta tällä hetkellä se tuntuu oikealta.


Sormeni sotkeutuvat Gabriellen hattaraiseen tukkaan ja tunnen hänen kosketuksensa poskellani. Suutelemme vielä kerran, jos toisenkin.

******
Hei!
 Minulla alkoi nyt joululoma ja vihdoin olen ehtinyt kirjoittelemaankin. Kuvia on nyt kertynyt edelleen sen verran, että taidankin keskittyä tähän kirjoittamiseen hyvän tovin. :D

Meganin asiat selkiytyivät vihdoinkin ja hänellä menee nyt jo paremmin. Chrisillä taas on haasteita edessään. Vihjailin viime osan lopussa jo hieman, että seuraavassa osassa nähtäisiin taas yllättävää vierailijaa ja se oli siis Gabrielle. :D Osasiko kukaan aavistaa, että Gabrielle olisi raskaana? Kehkeytyykö Christianin ja Gabriellen välille mitään? Miten asiat lähtevät sujumaan tämän jälkeen?

Niin ja tähän loppuun, jos en kerkeä tällä viikolla enää kirjoittamaan uutta osaa, niin hyvää joulua kaikille jo valmiiksi! :)