18.2.2018

13 Palavassa talossa


Viimeiset viikot ovat olleet vaikeita, minun on vain pakko myöntää se. Se että en ole enää äitini kanssa väleissä ja hoidan kolmosia koko ajan yksin, se on haastavaa. En todellakaan tiedä, mitä tekisin jos olisin vielä töissä lasten hoitamisen lisäksi. Asiat olisivat varmaan hyvin eri tavalla, jos Gabrielle ei olisi koskaan kuollut. Silloin en olisi varmaan menettänyt työpaikkaani ja Gabrielle hoitaisi lapset suurimmaksi osaksi yksin. Se on ehkä se asia, joka on todella saanut minut jaksamaan ja motivoitumaan. Tiedän että Gabrielle olisi pystynyt siihen, joten minunkin täytyy pystyä hoitamaan omat lapseni. Kaikesta tästä tarmosta huolimatta minä olen vain äärettömän väsynyt. Niin väsynyt että voisin nukahtaa kirjaimellisesti pystyyn. Niin väsynyt että voisin nukahtaa kovalle lattialle kolmen äänekkään taaperon keskelle.


Niin taisi tosiaan käydä sillä havahdun hereille ja allani on sängyn sijaan valkoinen karvamatto, joka on vähän pehementämässä muuten melko epämukavaa nukkumisalustaani. Olen viimeisen kahden viikon aikana nukkunut öisin ehkä korkeintaan neljä tuntia ja se todellakin alkaa näkyä. Kaiken väsymyksen lisäksi käyn erittäin hitaalla ja asioiden tajuaminen vaatii paljon ponnisteluja ja aikaa. Olen alkanut laiminlyödä kotitöitä, jos niin voi edes sanoa. Oikeastaan Marissa hoiti aika lailla kaikki kotityöt lastenlastensa hoitamisen lisäksi. Kyllä minä ymmärrän osan äitini puheista, hän on oikeastaan aina ollut täällä, kun olen häntä tarvinnut. Silti tunnen enemmän vihan tunteita häntä kohtaan tällä hetkellä.


Olen maannut ehkä viisi minuuttia tässä lattialla ja oikeastaan joka paikkaa kolottaa hieman. Siitä huolimatta olen vain liian väsynyt, liian uupunut nousemaan ylös. Lapset hääräävät ympärilläni ja minusta tuntuu että kuulen jotain ääniä olohuoneen puolelta, mutta aika pian pistän ne mielikuvituksen piikkiin. Olen varmaan oikeasti sekoamassa ja alan kuulla jo harhoja. Nyt minä alan oikeasti ymmärtää miksi se nukkuminen on aika tärkeää. Luulisi että se olisi tärkeää myös kolmelle kasvavalle lapselle. Haileyta, Heatheria ja Joshepia sattuu vain kiinnostamaan kaikki muu enemmän. Ehkä maailmassa on vain niin paljon tutkittavaa vielä tuossa iässä. Malttavat he tosin välillä nukkuakin, se vain sattuu olemaan aika lailla eri aikoihin. Hyvänä esimerkkinä jos saan Heatherin ja Haileyn nukkumaan ja alkaa tuntua että olen voiton puolella, silloin Joseph piristyy ja häntä ei saa millään nukahtamaan.


Tunnen oloni jonkinlaisesta nukkumisesta huolimatta niin väsyneeksi, että minusta tuntuu että nukahdan uudelleen. Voisin kohta harkita lasten vaippojen vaihtoa ja ruokkimista. Ehkä voisin yrittää keksiä jotain virikkeitäkin, mutta jos suljen silmäni vielä hetkeksi. Uskon että kymmenen minuuttia voisi tehdä jo ihmeitä. Tavallaan tämä tuntuu lasten laiminlyönniltä, ehkä tavallaan tunnen syyllisyyttäkin tästä. Minun on vain pakko levätä vielä hetken ajan. Suljen silmäni ja voi kuinka hyvältä se tuntuukaan. Yritän hetken olla ajattelematta yhtään mitään.


Nuokun puoliksi hereillä, puoliksi unessa. Minusta tuntuu että lapseni ympärilläni rauhoittuvat myös hieman. Äsken he vielä ravasivat ja konttailivat ympäri huonetta tai kikattelivat toistensa jutuilleen. Uskon että heillä kolmosina on tosiaan joku syvä yhteys toisiinsa. Niin ja joku kerho, missä ne juonittelevat iskän pään menoksi. Voisin vaikka vannoa. Ensimmäisten hetkien negatiivisten ja alun vaikeuksien jälkeen olen jo pidemmän aikaa kokenut positiivisia tunteita lapsiani kohtaan, enemmän kuin negatiivisia. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että kaikista näistä vaikeuksista huolimatta minä ihan oikeasti olen iloinen näistä kolmesta lapsesta. Ehkä tämä on jotain isällistä ylpeyttä. Vihdoin minusta tuntuu että taidan vaipua takaisin uneen.

******


Chrisin nukkuessa ja lasten häärätessa lastenhuoneessa, tapahtuu olohuoneen ja keittiön puolella huomattavasti enemmän. Mies saapuu takana olevasta alakerran ovesta sisään, hyvällä tuurilla se ei vaadi edes mitään voimakeinoja vaan se on tarkoituksella tai unohdettu auki. Se ainakin helpottaa hänen työtään hieman. Mies kävelee portaita pitkin ylöspäin ja saavuttaakin pian keskimmäisen kerroksen. Hän katselee ympärilleen ja toteaa hyvän tuurinsa jatkuvan, hiljaisuuden perusteella. Hän tyhjentää mukanaan tuomansa pullon sisällön lattialle ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Sen jälkeen hän ottaa muutaman askeleen ovelle päin ja pian lattialle putoaa jokin metallinen esine.


Tuli roihahtaa miehen takana ja hän päättääkin suunnata mahdollisimman pian pois talosta. Aivan pian täällä on varmasti erittäin tuliset ja kuumat tunnelmat. Tässä on myös riskinä, että joku näkee hänen liikkuvan tämän talon lähistöllä tulipalon syttyessä. Se voisi tarkoittaa, että joku yhdistelisi asioita, joita ei tulisi yhdistellä.


Mies pysähtyy oven sulkiessaan katsomaan viereistä ikkunasta. Tuli lähtee leviämään vauhdilla ja pian keittiön jo roihutessa, alkaa sohvakin saamaan uudenlaista väritystä liekkien tanssiessa sen ympärillä. Tältäkin oltaisiin voitu välttyä, jos velat olisi hoidettu alunperin. Tai jos tämän perheen vanhempi nainen olisi ottanut tosissaan muistutuksen niistä veloista. Tämän jälkeen tämä perhe tulee ottamaan ne rahasummat ehkä tosissaan.

******


Kuulen lohdutonta itkua vierestäni ja säpsähdän hereille hetkessä. En tainnut keretä nukkua kauaa, sillä viimeisimmät pohdintani ovat päässäni edelleen aika selvästi. Katson Heatheria joka itkee niin, että se kuulostaa lähes huudolta. Se on hyvin omituista, sillä Heather ei itke oikeastaan koskaan. Hän on hyvin rauhallinen ja hiljainen lapsi joten jotenkin minulle tulee sellainen tunne, että kaikki ei ole hyvin.


"Anteeksi, että isi nukkui vähän. Mikä sinulla on hätänä Heathy?" kysyn vieläkin niin järkyttyneen oloiselta tyttäreltäni. Yritän samalla kavuta ylös lattialta ja se tuntuu erittäin vaikealta. Joudun venyttelemään raajojani tovin, ennen kuin pystyn lähestymään Heatheria.
"Ei kai sinun sisaruksesi kiusannut sinua?" höpötän saadakseni itkun loppumaan. Tunnetustihan minä en kestä itkeviä naisia.


Minusta tuntuu että alan kuulla omituisia ääniä olohuoneen puolelta. Yritän kuunnella tarkemmin, mutta Heatherin itku vaikeuttaa sitä huomattavasti. Pian Heather kuitenkin hiljenee ja kotiimme laskeutuu lähes täysi hiljaisuus. Yritän edelleen kuulostella olohuoneen ääniä, pian minusta tuntuu että kuulen jonkinlaista ritinää ja leimahduksen. Jotain paukahtaa ja säikähdän niin, että hyvä etten lennä taaksepäin. Outo tunne jatkaa sisuksieni valtaamista ja en oikein tiedä uskallanko mennä katsomaan mitä minulla on oven takana vastassa.


Äänet on hyvin outoja, jotenkin en vain hahmota mihin ne liittyvät. Hengittäminen alkaa vaikeutua hieman ja minusta tuntuu että olen saamassa jonkinlaisen kohtauksen. Oloani ei helpota yhtään ainakaan se, että minusta tuntuu että täällä huoneessa on jotenkin synkempää. Pian minusta tuntuu että alan tuntea jonkinlaista hohkaavaa lämpöä, sellaista erityisen ahdistavaa.


Olen jo aivan varma lopullisesta sekoamisesta, varsinkin kun olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa kaiken lisäksi oikeastaan koko ajan sisällä. Sitten yhtäkkiä, minusta tuntuu että aivotoimintani herää pitkästä aikaa ja alan yhdistellä asioita päässäni. Ei jumalauta en minä ole sekoamassa.


Ryntään lastenhuoneesta olohuoneen puolelle ja vedän oven perässäni kiinni. Keittiö ja olohuone ovat kirjaimellisesti tulessa ja hengittäminen vaikeutuu erittäin paljon. Lämpö tuntuu erittäin puristavalta ja samalla ahdistus iskee. Vilkaisen ulko-ovea ja olen aika vakuuttunut siitä, että tuo ovi ei ole enää tie ulos tässä vaiheessa. Joudun ehkä viiden sekunnin ajan vielä keräilemään itseäni, ennen kuin tajuan toimia. Nyt on jo kiire ja tässä ei ole kyse vain siitä saanko minä itseni ulos tästä palavasta talosta. Nyt on kyse siitä saanko raahattua kolme potkivaa ja purevaa lasta ulos tästä talosta ehjin nahoin.


Kiirehdin jonkinlaisessa paniikin ja pakokauhun tilassa takaisin lastenhuoneeseen ja saan onnistuneesti Haileyn ja Heatherin syliini asti. Joseph alkaa tottakai juuri nyt vastustelemaan ja tunnen hien todella nousevan pintaan. Kaksi lasta sylissä on jo aikamoinen saavutus, kolmas vaatii jo aikamoista akrobatiaa. Yritän pysyä niinkin rauhallisena, kuin on vain mahdollista. Saan Josephin jotenkin pysymään käsivarsillani hänen siskojensa lisäksi ja yritän puristaa heitä tiukasti rintakehääni vasten, jotta kaikki pysyisivät matkassa turvallisesti ulos asti. Yritän erittäin nopeasti etsiä katseellani jotain kangasta, jolla peittää lasteni kasvoja hieman, mutta mitään ei löydy. Minun täytyy vain suunnata tästä huoneesta ulos ja toivoa parasta. En oikeastaan usko mihinkään henkiin tai ylempiin voimiin, mutta tällä kertaa minä oikeasti toivon, että edes lapsillani on suojelusenkelinsä matkassa, joku joka suojelee vaikka ei olekaan enää täällä.


Potkaisen oven auki ja tilanne näyttää jo huomattavasti pahemmalta, jos verrataan tilanteeseen alle minuutti sitten. En näe mitään ja minusta tuntuu että ympärillämme on vain savua ja liekkejä. Yritän liikkua hieman kumarassa suojellakseni lapsia, mutta se osoittautuu vieläkin vaikeammaksi. Lapset sylissäni alkavat yskiä ja sama reaktio tarttuu minuunkin. Hengittäminen on vaikeaa ja yritän vain suunnata portaita alas, jotta pääsisimme ulos täältä.

 ******


Ilta vaihtuu vähitellen yön puolelle ja viimeisetkin liekitkin on varmasti sammutettu. Ulkoa talo ei näytä niin pahalta, mutta sisällä on aika lailla mustaa ja hiiltynyttä. Uutiset tulipalosta ovat kirineet myös Marissalle asti ja pian huomaankin hänen rynnivän melko nopeaa vauhtia taloa kohti. Hän alkaa hiljentää vauhtiaan nähdessään minut.


Seison talon edustalla Heather sylissäni. Marissa pysähtyy ja yrittää tasata kiihtynyttä hengitystään.
"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Oletko sinä ja lapset kunnossa?" Marissa kyselee hätääntyneen oloisena.
"Niin kuin varmaan tiedät, Megan jätti jälkeensä paljon velkoja. Tämä tulipalo oli muistutus siitä, että ne tulisi maksaa ainakin saamani viestin mukaan. Viestissä myös mainittiin että sinä sait yhden muistutuksen niistä ja et ollut kuulemma kiinnostunut asiasta. Niin ja minä ja lapset olemme kunnossa, ambulanssit tulivat paikalle ja fyysisiltä vammoilta säästyttiin, henkisistä en tiedä. Hail ja Josh ovat naapurin luona ja mekin olemme menossa sinne nyt", vastaan äitini kysymykseen.


"Tuo kuulosti hieman syytökseltä", Marissa sanoo hetken pohdittuaan. Onko tuo oikeasti kaikki mihin hän päättää tarttua puheissani?
"Ehkä se oli sellainen", vastaan ihan vain ärsyttääkseni. Viimeiset tunnit ovat olleet erittäin pitkiä ja stressaavia ja en todellakaan jaksaisi keskutella äitini kanssa yhtään mistään.
"Tottakai. Minähän olen syypää kaikkeen. Minä kyllä sain muistutuksen niistä veloista, mutta en tiennyt että sellaisia oikeasti on. Luulin sitä joksikin vitsiksi. Niin ja mistä sinä luulet että minä revin sellaiset summat rahaa? Ei se raha puussa kasva", Marissa lähtee jälleen kerran puolustuslinjalle ja minun tekisi mieli vain pyöritellä silmiä hänen puheilleen.
"Minulle on ihan sama oletko sinä syyllinen vai et. Minua ei enää kiinnosta", sanon. Olen vain niin väsynyt.
"Vai niin", äitini toteaa, kun ei varmaan keksi parempaa sanottavaa. 


"Niin ja minulla on ratkaisu rahallisiin ongelmisiisi, joista kuulet varmasti pian lisää", sanon.
"No kerro toki jos sinulla on ideoita", Marissa toteaa.
"Nyt kun sinulle on selvinnyt mitä mieltä minä olen sinusta ja toistepäin niin tätä on varmaan turha pitkittää yhtään enempää. Minä en enää halua tekemisissä kanssasi, uskon että se on oikea ratkaisu kaikkien kannalta. Pidä siis talosi ja turvaudu vakuutuksen puoleen. Minä etsin minulle ja lapsilleni uuden osoitteen ja en tarvi siihen enää minkäänlaista apua sinulta. Katsotaan, ehkä meidän olisi tässä vaiheessa hyvä myös vaihtaa maisemaa ihan kokonaan", selitän tulevia aikeitani, joiden toivon todellakin toteutuvan. Helppoa se ei tule olemaan, mutta eiköhän siitäkin toivottavasti selvitä.
"Oletan että nämä ovat siis hyvästit", Marissa toteaa melko kivuttomasti ja ehkä hyvä niin.
"Käy minulle", sanon.


"Hyvästi Christian. Pidä Haileysta, Heatherista ja Josephista huolta. Muistuta että he ovat minulle hyvin rakkaita, jos viitsit", Marissa lausuu ja hänen äänensä murtuu hieman loppua kohden. Hän vilkaisee vielä kerran minua ja sen jälkeen Heathya. Sitten hän kääntyy ja ottaa askeleita lähteäkseen.
"Hyvästi äiti. Kaikkea hyvää sinulle ja koita pärjätä kaikesta huolimatta. Lapset rakastavat sinua ja ehkä minäkin joskus", sanon mahdollisesti viimeiset sanat äidilleni. Hetki tuntuu toisaalta haikealta, toisaalta hyvin vapauttavalta. Kaikista negatiivista puolista huolimatta tiedän äitini olevan vahva nainen ja uskon hänen pärjäävän. Uskon että hän tulee pärjäämään paljon paremmin ilman minua elämässään. Samalla tiedän että minä tulen pärjäämään paremmin ilman häntä. Ehkä nämä ovat samalla hyvästit tälle kaupungille. Olen asunut täällä koko ikäni, joten ehkä on hyväkin idea tutustua muihinkin paikkoihin tässä maailmassa.


Seison ulkona niin kauan, että katson Marissa selän katoavan pimeyteen. Ehkä tämä on uusi alku, uusi mahdollisuus.

******
Hei!
 Silloin joitakin kuukausia sitten kuvailin näitä osia valmiiksi, kun tiesin että tietokoneeni tulee vaihtumaan. Tämä on nyt viimeinen niistä osista ja nyt minun pitäisi varmaankin alkaa taas kuvailemaan näitä osia, pelkän kirjoittamisen sijaan. :D Sen verran voin jo paljastaa, että seuraavassa osassa on pieni aikahyppy ja uudet maisemat. Onko mitään arvauksia missä kaupungissa Chris lapsineen tullaan näkemään ja mitä hänelle on kerennyt tapahtua vuosien aikana?

Sitten jos palataan vielä tähän osaan. Veloista tosiaan kuultiin vielä, aika hengenvaarallisissa merkeissä. Kaikki päättyi tulipalosta huolimatta kuitenkin melko onnellisesti, sillä kukaan ei menettänyt henkeään. Myös Chrisin ja hänen äitinsä välit saivat jonkinlaisen päätöksen, kun he päätyivät hyvästelemään toisensa. Ovatko nämä tosiaan lopulliset jäähyväiset, eli kuullaanko Marissasta vielä? Miten väsynyt Chris pärjää lastensa kanssa? Onnistuuko hän aloittamaan uuden elämän?

11.2.2018

12 Karu totuus


Ulkona sataa niin paljon, että takkini kastui ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana, jonka kerkesin kävellä kauemmas ulko-ovesta. En kuitenkaan anna sateen häiritä. Itsevarmoin askelin lähestyn tekstiviestillä ilmoitettua paikkaa, hetki sitten epäröin vielä. Ei ehkä järkevin tempaus lähteä yksin tapaamaan jotain outoa tyyppiä, mutta minä haluan tietää. On totuuksien aika.


Näen jo kaukaa mustahiuksisen miehen ja aika pian päättelen hänen lähettäneen tekstiviestit. Jatkan itsevarmaa linjaani lähestyessäni miestä, mutta jään kuitenkin muutaman metrin päähän seisomaan. Enhän kuitenkaan halua kerjätä verta nenästäni aivan ensimmäiseksi.
"Sinä taidat olla Christian, vai oliko se Chris", mies naurahtaa.
"Chris", vastaan lyhyesti. En nyt jaksa mitään turhuuksia.


"Olen yllättynyt että tulit paikalle", mies toteaa.
"Kuka sinä olet?" kysyn. Tuskin saan mitään totuutta, mutta en jaksa tälläistä kiertelyä. Tämä keskustelu ei johda mihinkään.
"Me ei varmaan tultu keskustelemaan siitä kuka minä olen, mutta sanotaan nyt vaikka että nimeni on Ian", mies selittää.
"Ian, voitaisiinko nyt keskustella isäni kuolemaan liittyvistä asioista", ehdotan vielä suhteellisen rauhallisena.
"Olet kyllä yhtä malttamaton kuin siskosi", Ian naurahtaa. Sitten minun hermoni katkeavat.


Otan raivokkaita askelia kohti Iania ja tönin häntä kauemmas vieressämme olevasta rakennuksesta. Farkkutakkiin sonnustaunut mies siirtyy tönäisyjeni saattelemana aika kiltisti ja hän vaikuttaa muutenkin melko rauhalliselta.
"Voitaisiinko nyt helvetti keskustella? Ei minulla ole koko päivää aikaa", selitän sylki roiskuen. Mies katsoo minua suoraan silmiin ja sitten tunnen hänen kätensä iskeytyvän rintakehääni.


Tuntuu kuin kaikki tapahtuisi hidastettuna. Horjahdan taaksepäin ja käteni hapuilevat ilmaa. Jalat liukuvat märällä maalla Ianin yllättävästä voimasta. Tuijotan miehen hetkessä muuttunutta ilmettä.


Tunnen farkkutakin napin raapaisevan kaulaani kaatuessani. Pian mätkähdän maan tasolle ja jään hetkeksi vain miettimään mitä ihmettä juuri tapahtui.
"Ensinnäkin, Chris minä päätän siitä keskustelemmeko me. Minä kerron asioita sinun perheestäsi, jos minä niin haluan. Muista että minä voin jättää nämä asiat myös kertomatta. Se ei paljon minun elämääni hetkauta, saatko sinä jotain totuuksia", Ian selittää raivokkaana. Tyydyn vain nyökkämään päätäni tyhmän näköisenä. Päätän myös ihan tyytyväisenä jäädä maan tasolle.


"Taisit siis ymmärtää", Ian mulkaisee minua tyytyväisen näköisenä. Haluaisin hyökätä hänen kimppuunsa, haluaisin hakata hänen naamansa ruvelle, mutta päätän hillitä itseni. Ehkä minä olen kolmen lapsen ansiosta oppinut hillitsemään itseäni ja tunteitani ainakin hieman. Nyökkään uudelleen.
"Ensinnäkin sinun siskosi, voisit muistuttaa häntä veloista, joita hän on onnistunut keräämään viime aikoina. Hän ei toivottavasti kuvittele huumeiden olevan mitään ilmaista huvitusta", Ian aloittaa. Painan kämmeniäni maata vasten ja yritän hillitä sisälläni hallitsevaa raivoa.
"Sinäkö myyt hänelle kamaa?" kysyn.
"Voi olla. Nyt kun tämä muistutus on hoidettu pois alta, voidaan ehkä keskustella vähän lisää", Ian selittää ja minä vaikenen.


"Me molemmat tiedetään että sinun siskosi on narkkari. Me molemmat myös tiedämme, että sinun isäsi on poistunut keskuudestamme. Minä kuitenkin tiedän että sinun isäsi ei vain kupsahtanut, eikä hän vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan. Hänet murhattiin", Ian selittää ja naurahtaa hieman.
"Sinäkö hänet tapoit? Miksi?" kysyn samalla kun tuijotan Iania suoraan silmiin. Yritän jatkaa rauhallisesti hengittämistä.
"Minäkö? En harmi vain saanut tätä kunniaa. Ne olivat eräitä ystäviäni jotka hoitelivat isäsi viimeiselle matkalleen. Kaikki tämä vain, koska isäsi sattui olemaan vähän liian kiinnostunut tyttärensä asioista", Ian jatkaa epämääräistä selitystään. En tiedä pitäisikö minun uskoa sanaakaan.
"En ymmärrä", sanon.
"Chris, skarppaa nyt. Isäsi sai tietää vähän liikaa Meganin synkästä puolesta ja hän alkoi päästä jäljille. Hän ei tietenkään toiminut yksin vaan tässä vaiheessa kuvioihin tulee myös sinun rakas äitikultasi", Ian selittää.
"Äitini?" en halua uskoa korviani.
"Kyllä vain, me puhumme nyt Marissasta. He päättivät Isaacin kanssa pelastaa Meganin ongelmista. Isäsi urhoollisena poliisina ajatteli oikeuden tapahtuvan", Ian naurahtaa jälleen.


"Mitä nyt sitten lopulta tapahtui?" kysyn. Tuntuu että olen liian lähellä totuutta. Minua ei enää haittaa vaikka vaikutankin idiootilta. Haluan vain tietää totuuden.
"Sinun isäsi ja äitisi löysivät Meganin ja minun ystäviäni. Megan sattui olemaan aika huonossa jamassa. Isäsi alkoi sitten jotain uhittelemaan ja no ei hirveästi jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin kaivaa aseet esiin. Luoti sattui osumaan suoraan sydämeen, harmi sinun isäsi kannalta. Sen jälkeen sinun äitisi oli valmis ihan mihin vaan. Hänelle oli tärkeää, että kukaan ei koskaan saisi tietää oikeaa syytä siihen, miksi sinun isäsi oli siellä kujalla silloin. Marissa halusi varmistaa, että kukaan ei koskaan saisi tietää hänen itsensä olleen siellä. Olisihan se nyt ihan hirveää, että kaupunki saisi tietää Isaacin tyttären olevan huora ja narkkari. Arvostetun poliisin. Olisi kauheaa, jos kuolema olisi tapahtunut epäilyttävissä oloissa, ettei vaan upean poliisin uran tehnyt Isaac olisi sekaantunut mihinkään epäilyttävään. Sen jälkeen oli valmiina sopiva tarina, väärässä paikassa väärään aikaan. Loppu", Ian selittää lisää tapahtumista ja hän tuntuu nauttivan jokaisesta hetkestä. Sen jälkeen mies kääntää selkänsä ja lähtee rauhallisin ja varmoin askelin kävelemään kauemmas.


"Miksi sinä kerroit tämän?" kysyn. Olen järkyttynyt, en tiedä tulenko koskaan sulattamaan näitä totuuksia, jos ne tosiaan ovat niitä. Ian pysähtyy kuullessaan kysymykseni.
"Siskosi on hyvin paljon velkaa, ehkä tämä sattuu olemaan yksi keino jolla varmistan olevani tosissani. Minä tosiaan haluan rahani", Ian vastaa yllättäen, en nimittäin ollut varma vastaisiko hän todella. Sen jälkeen jään tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä.


Selkäni on niin märkä, että paita liimaantuu kiinni siihen. Hiussuortuvista putoilee vettä naamalleni ja kämmeneni tuntuvat jäykistyneen kylmyydestä. Sisälläni kiehuu. Olen niin vihainen, niin raivoissani. Äitini tiesi totuuden, hän tiesi totuuden koko ajan. Siskostani puhumattakaan.

******


Saavun suorinta tietä takaisin kotiin ja olen jo paiskaamassa ulko-ovea kiinni perässäni, mutta sitten muistan kolme lastani. Tyydyn sulkemaan oven melko rauhallisesti. Suuntaan jälleen suorinta tietä, vettä tippuvana makuuhuoneeseeni, jossa siskoni ainakin pitäisi olla. Puristan kämmeneni nyrkkiin, tällä hetkellä raivoni hallitseminen tuntuu jo erittäin vaikealta. Olen niin vihainen, että en ole ihan varma mitä olen valmis tekemään. Ainakin Megan saa lähteä täältä, tällä samalla sekunnilla.


Tuijotan siskoani hetken ja tönäisen häntä hieman herättääkseni hänet. Megan heilahtaa hieman, mutta ei näytä mitään heräämisen merkkejä. Tönäisen uudelleen ja mitään ei tapahdu. Tuntuu kuin sisälläni muljahtaisi jotain. Aukaisen kämmeneni nyrkeistä ja käsi hieman täristen siirrän etusormeni ja keskisormeni Meganin kaulalle. Hänen kaulansa tuntuu kylmältä, elottomalta sormiani vasten. En tunne tasaista sykettä sormiani vasten. Siirrän kämmenselän vielä hänen nenänsä eteen, kuin varmistaakseni pelkoni. En tunne hengitystä kämmentäni vasten. Otan vaistomaisesti askeleen kauemmas ja jatkan Meganin tuijottamista. Hän on aina ollut hyvin kalpea, mutta nyt hän näyttää ihan valkoiselta. Ehkä minä vain kuvittelen. Tunnen oksennuksen pyrkivän kurkkuuni. Olen kohdannut kuolemaa viimeisten vuosien aikana ihan tarpeekseni, mutta en ole koskaan nähnyt kuollutta. En ole koskaan koskenut ketään kuollutta. Alan hengittää pinnallisesti ja vielä hetki sitten hallinnut raivo ja viha muuttuvat enemmänkin paniikiksi. Mitä minä teen? Kai minun pitäisi soittaa jonnekin?


"Voi Megan", henkäisen. Olen pettynyt, ehkä surullinenkin. En ole kuitenkaan yllättynyt. Ehkä minä jotenkin osasin odottaa tätä? Hänen sydämensä ei varmaan kestänyt enää. Minun pitäisi tehdä jotain, tuntuu kuitenkin että jalkani ovat liimautuneet lattiaan. Minä olen se jonka täytyy kertoa äidille, minä olen se joka tulee tuhoamaan hänen maailmansa. Se ei kuitenkaan huoleta minua, se ei tunnu pahalta.

******


Istun sohvalla ja samalla valvon lattialla häärääviä lapsiani. He ovat pysyneet yllättävän kauan melko samassa kohdassa, vaikka yleensä sinkoavatkin kaikki eri suuntiin. Satunnaista kiljahtelua ja ähinää lukuun ottamatta olohuoneessa vallitsee hiljaisuus. Marissa istuu vieressäni ja tuijottaa suoraan eteenpäin, en ole edes aivan varma onko hän tässä maailmassa.
"Ehkä näin on vain parempi", totean, ihan vain koska en kestä hiljaisuuksia.
"Noin nuoren naisen kuolema ei voi olla parempi, kuin eläminen", Marissa väittää loukkaantuneen kuuloisena.
"Hän oli narkkari", sanon.
"Älä puhu siskostasi noin", Marissa tiuskaisee.
"Hän ei ole enää täällä kuulemassa", totean.


"Miksi sinun täytyy olla tuollainen? Miksi sinä et ikinä voi kunnioittaa edesmenneitä? Sinun kasvatuksessasi on täytynyt mennä jotain vikaan", Marissa tilittää.
"Ehkä minä olen perinyt ainakin osan luonteestani sinulta", sanon.
"Mitähän sinä tuolla tarkoitat?" Marissa nielaisee. Vilkaisen äitiäni ja hän näyttää siltä, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi jännittynyt.
"Päätit valehdella minulle päin naamaa", aloitan. Kai minun vain täytyy vieläkin testata, jos äitini vihdoin kertoisi minulle kaiken ihan itse.
"En tiedä mistä sinä puhut", Marissa toteaa kylmästi pienen hetken jälkeen.
"Isän kuolemasta. Siitä että se ei ollut mikään huono sattuma. Se oli murha", sanon katkerana. Sohvalta häviää painoa.


"Tämä keskustelu päättyy, ennen kuin se kerkeää alkaakaan", Marissa sihahtaa kävellessään kauemmas olohuoneesta.
"Mihin sinä pakenet? Osuiko aihe arkaan paikkaan?" kyselen. Marissa jähmettyy paikoilleen.
"Sinä se et voi antaa minkään asian vain olla", Marissa sanoo.
"En silloin kun on kyse minun perheestäni", totean.
"Mistä sinä olet edes saanut noin naurettavan idean päähäsi?" Marissa yrittää kyseenalaistaa tietoni. Hän se ei vain pysty myöntämään.
"Eräältä luotettavalta lähteeltä joka on osittain isän kuoleman takana. Eräältä joka liittyy vahvasti huumeisiin", selitän.
"Sinäkö uskot enemmän jotain tuntematonta, kuin äitiäsi?" Marissa kysyy.


"Niin surullista kuin se onkin, kyllä", vastaan täysin rehellisesti.
"Minä en tunne sinua", Marissa toteaa muka loukkaantuneena.
"Hyvä, tunne on molemminpuolinen", sanon.
"Sinä olet niin kiittämätön. Kaikki nämä vuodet minä olen ollut sinun puolellasi, minä olen auttanut kun sinulla on ollut vähän vaikeaa. Minä olen hoitanut sinun lapsiasi enemmän, kuin sinä koskaan. Sinä et olisi tässä ilman minun apuani. Missä on arvostus?" äitini tilittää hänkin katkeran kuuloisena. Nousen sohvalta erittäin vauhdikkaasti ylös ja otan muutaman askeleen seistäkseni Marissan edessä.



"Anteeksi nyt että sinä satut olemaan äitini. Anteeksi että lasteni äiti sattui kuolemaan, anteeksi että minulla oli ja on ehkä vieläkin vaikeaa kolmen lapsen kanssa. Minä en ole täydellinen, enkä koskaan tule olemaankaan. Minä kuitenkin seison lapsieni puolella ja autan heitä jos heillä on vaikeaa. Minä en tarvitse mitään kunniaa siitä. Minä olen heidän vanhempansa, se on minun tehtäväni. Olen pahoillani, että sinä et ole tehtävässäsi onnistunut, mutta älä pure pahaa oloasi minun lapsiini", selitän hermostuneena kaikkea mitä päähäni tulee ja kerrankin elämässäni minusta tuntuu että saan sanottua jopa jotain järkevääkin.
"Onko tässä kaikki mitä sinä haluat minulle sanoa? 27 vuotta minä olen ollut sinun äitisi ja tässä on kaikki mitä minä saan?" Marissa kyselee kyyneleet silmissä.
"Ei, tässä ei ollut kaikki. Minä haluan, että sinä myönnät tietäväsi isän kuolemasta. Myönnä että sinä tavallaan olet osallinen hänen kuolemaansa", sanon.


"Nytkö sinä teet minusta murhaajankin?" Marissa kysyy pöyristyneenä.
"Sinä salasit ja sinä valehtelit", totean.
"Minun ei tarvitse myöntää sinulle yhtään mitään. Minun lapseni on juuri kuollut ja sinä saat minut miettimään vain tällaista. Ehkä väärän henkilön elämä päättyi tällä kertaa", äitini sanoo kylmästi.
"Lähde", sanon vielä rauhallisena.
"Heitätkö sinä minut ulos?" Marissa kysyy.
"Lähde nyt helvettiin täältä ennen kuin minä suutun oikeasti!" Korotan ääntäni ja tunnen kuinka kolme silmäparia kääntyy tuijottamaan minua ihmeissään.
"Hyvästi", Marissa tiuskaisee poistuessaan.


"Anteeksi, ei ollut tarkoitus huutaa", totean vajotessani lattiantasoon. Saan edelleen hämmentyneitä katseita, joka kertovat ehkä siitä, että lapseni eivät vielä täysin ymmärrä puhetta. Olen erittäin vihainen, tunnen sydämen hakkaavan rinnassani.
"Olen vähän pahoillani, että synnyitte tähän perheeseen. Eläminen tässä perheessä on yhtä sotkua", tuhahdan.


Haileyn, Heatherin ja Josephin touhujen seuraaminen saa minut onneksi rauhoittumaan. Ei se heidän syytään ole, että minulla on niin kiero äiti.

******
Hei!
Chris meni tapaamaan hänelle soittanutta miestä ja saikin vihdoin vastauksia häntä vaivanneisiin kysymyksiin. Isaacin kuolema tosiaan liittyi vahvasti Meganiin ja hänen huumesotkuihinsa, niin kuin viime osan kommenteissa jo arvailtiinkin. Osasitteko arvata Marissan liittyvän niin vahvasti miehensä kuolemaan ja oikeastaan sen salaamiseen? Niin ja Meganin sotkutkin saivat lopullisen päätöksen huumeiden käytön takia. Osasiko kukaan aavistaa Meganin kuolemaa? Lopuksi saivat Chris ja Marissa aikamoisen keskustelun aikaan, joka ei päättynyt kovinkaan positiivisissa merkeissä. Pääsevätkö Chris ja hänen äitinsä enää koskaan sopuun? Jääkö Chris nyt yksin kolmosten kanssa?

3.2.2018

11 Menneisyyden haamut


Syksy on selvästikin saapunut, joka päivä on synkkää ja sataa vettä taivaan täydeltä. En edes muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin ihmeellisen asian, kuin aurinko. Ehkä sekin päivä vielä koittaa.


Syksyn tullessa, kun ulkona ei oikein viitsisi viettää aikaa, olen viettänyt aikaa lasteni kanssa. Nykyään voisin sanoa lastenhoidon jo sujuvan. Vaipat vaihtuvat hetkessä, mutta vaatteiden pujottelu päälle on vaikeampaa. Varsinkin silloin kun lapsilla on potkunyrkkeily harjoitukset menossa.
"Noniin Hailey, nyt on päiväunien aika", sanon samalla kun lasken hieman vastustelevan tyttäreni
pinnasänkyyn.


Mitä surkein katse, hieman nyyhkytystä ja pienet sormet tarraa kiinni omistani. Minun tekisi jo nyt mieli taipua, miten minä koskaan onnistun asettamaan mitään rajoja?
"Me nähdään sitten päiväunien jälkeen. Pienten prinsessojen täytyy nukkua välillä", selitän ja omat juttuni tuntuvat naurattavan itseänikin. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että lepertelisin prinsessoista ja heidän unistaan.


Vastustelusta huolimatta Hailey jää pinnasänkyynsä ja samalla Marissalla on menossa samat puuhat Heatherin kanssa. Puhelimeni alkaa täristä taskussani ja totean parhaimmaksi vaihtoehdoksi poistua huoneesta, ennen kuin lapset keksivät jonkun syyn innostua ja piristyä entisestään puhelimestani.


Poistun lastenhuoneesta ja suljen oven samalla perässäni. Katson näytöllä vilkkuvaa numeroa, se on tuntematon. Liu'utan sormellani vihreää painiketta ja tärinä loppuu. Kuulen hengitystä linjan toisesta päästä ja odotan sanoja.
"Hei", miesääni aloittaa oudon hiljaisuuden jälkeen.
"Hei", vastaan.
"Minulla on tietoa isäsi kuolemaan liittyen", mies ilmoittaa ja hengitykseni katkeaa hetkeksi.
"Kuka siellä on?" kysyn ihmeissäni.
"Me voidaan tavata. Ei kuitenkaan kannata kertoa perheellesi, he tietävät asiasta enemmän, kuin antavat ymmärtää", mies selittää kuulostaen pelottavan varmalta asiasta.
"Tavataan, käykö huomenna?" ehdotan.
"Käy, lähetän viestillä tarkemmat tiedot", mies ilmoittaa ja linja katkeaa. 


Tuijotan hetken ruutua, ennen kuin lasken puhelimeni takaisin taskuuni. En voi muuta, kuin seisoa hetken paikoillani ja miettiä mitä ihmettä juuri tapahtui. Kuka minulle soitti? Miksi hän tietää isäni kuolemasta? Miksi hän yhdisti perheeni kuolemaan, johon heidän ei pitäisi liittyä?


Minulle tulee puhelusta samantien huono fiilis, minusta tuntuu että sillä yritettiin viestiä jotakin muutakin. Jotain ei niin kovin positiivista. Tämän täytyy liittyä jotenkin minun siskooni, hänestä ei ole kuulunut vähään aikaan. Hän on ollut aika etäinen. Onko hän taas mennyt sotkeutumaan johonkin?


Siirryn sisätiloista raikkaaseen ulkoilmaan selvittelemään ajatuksia, vaikka tuskin ne siitä selviävätkään. Ilma on huomattavasti kylmentynyt ja tuulenvire saa ihoni kananlihalle. Kaivan taskustani puhelimen, jonka vasta hetki sitten pudotin sinne. Etsin siskoni numeron ja epäröin. Mitä minä kuitenkaan epäröin, mitä hävittävää minulla on?


Siirrän puhelimen korvalleni, saan kuitenkin kuunnella puheen sijasta vain tuuttauksia. Ei hän vastaa, en ole kuitenkaan yllättynyt. Ei hän koskaan vastaa. Voisin yrittää uudelleen, mutta miksi vaivautuisin? Laitan puhelimeni ihan suosiolla takaisin taskuuni, äänettömällä tietenkin. Jos olen jotain oppinut lasten kanssa, niin puhelimessa ei kannata pitää ääniä päällä. Varsinkaan jos olet nukuttamassa kolmea touhukasta tapausta.
******


Kello on aivan liian vähän, varmaankin kuusi aamulla. Minua ei kuitenkaan enää väsytä, ei enää kello neljän herätyksen ja kuuden kahvikupin jälkeen. Asiaan voi toki vaikuttaa myös se, että olen menossa tapaamaan jotain tuntematonta tyyppiä neljän tunnin päästä.


Isäni kuolemasta jäi niin paljon kysymyksiä. Saanko vihdoin vastauksen kysymyksiini? Kuka hän on ja miksi hän haluaa kertoa minulle totuuden? Kaikista eniten minua kuitenkin ihmetyttää miksi hänen täytyi mainita äitini ja siskoni? Miten he voisivat liittyä isäni kuolemaan? Ajattelin aina että äitini ei halunnut puhua isäni kuolemasta, koska oli niin järkyttynyt, mutta johtuiko se vaan siitä että hän on syyllinen?


Pyörittelen päässäni kaikenlaisia ajatuksia, myös kaikenlaisia synkempiä ajatuksia. Olen syvällä omissa ajatuksissani ja hiljaisuus muutenkin tuntuu tuntemattomalta kolmen alle yksi vuotiaan lapsen kanssa. Katto lamppu on niin kirkas, että se sattuu hieman silmiin, mutta en välitä. Joku soittaa ovikelloa. Olen niin ajatuksissani, että en jaksa välittää. Sen jälkeen, kun joku on minuutin ajan hakannut ovea, päätän vaivautua nousemaan.


Vilkaisen makuuhuoneen ovelta ulko-ovelle ja jotenkin ärsyynnyn hetkessä aivan älyttömästi. Jään seisomaan makuuhuoneen ovelle ja tuijotan ulko-ovelle päin.
"Chris, minä pyydän, päästä minut sisään", Megan maanittelee oveni takana, kuulostaen mitään kaunistelematta aivan kamalalta. Eikä sen puoleen, hän kyllä näyttääkin siltä että suihku ei ole tuttu käsite. Toivottavasti hän ei myös haise siltä.


"Chris, minä tiedän sinä vihaat varmaan minua ja kaikkea. Päästä minut sisään. Minulla on aivan hirveä olo, en oikein muista missä olen ollut viime aikoina. Auta minua. Olen varmaan mokannut", Megan selittää kaikenlaista. Osa hänen lauseistaan on lyhyitä ja hänen melko epäselvästä puheestaan on vaikeaa saada selkoa. Uskon että hänen puheessaan on kuitenkin perää, hän näyttää pahoinvoivalta.


Siirryn makuuhuoneen ovelta seisomaan enemmänkin keskelle eteistä, joka vaatii minulta muutaman askeleen. Tuijotan oven lasin läpi siskoani. En tiedä pitäisikö minun olla vihainen, ehkä pitäisi. Minun käy kuitenkin sääliksi häntä.


Avaan oven ja Meganin tasapaino pettää. Hän rojahtaa polvilleen ja päätyy samalla peittämään kasvonsa mustilla käsineillä.
"Minulla on aivan hirveä olo. Minusta tuntuu että minä kuolen", Megan parkuu polvillaan, suoraan edessäni.
"Tule sisään", kehotan, kun saan ensimmäisen oudoksuvan katseen tien toisella puolella asuvilta naapureilta.


"Chris auta", Megan jatkaa mankumistaan ja siirtyy pitelemään päätään käsillään.
"Tule nyt sisään", totean jo huomattavasti tiukempaan sävyyn. Kun sanoistani ei ole kuitenkaan vastaavaa huomattavaa hyötyä tartun Meganin ohuesta käsivarresta ja vedän hänet sisään. Siihen ei paljoa vaadita, sillä Megan on hyvin kevyt. Pientä vastusta tuo kuitenkin se, että Megan ei varmaankaan jännitä yhtäkään lihastaan.


Odotan että pikkusiskoni saa kerättyä itsensä ja hän nouseekin lattiatasosta seisomaan asti, vaikka joutuukin hakemaan tasapainoa käsiensä avulla. Hän tuijottaa varmaan kaikkea korvastani kulmakarvaan, ennen kuin saa katseensa silmieni kohdalle.
"Sinulla on tainnut mennä taas vähän lujaa", totean paheksuvaan sävyyn.


"Minä luulin että pahin oli jo takana päin", Megan toteaa kuulostaen siltä, että hän alkaa itkeä millä hetkellä tahansa.
"Mitä tapahtui?" kysyn.
"En minä tiedä. Kolmoset syntyivät ja sitten minusta vain tuntui, että kukaan ei välitä enää minusta. Sinulla meni huonosti ja äidin kaikki huomio kiinnittyi sinun lapsiisi. Sitten minä vain tajusin että olen yksin ja sorruin", Megan selittää. Hän tuntuu olevan pahoillaan.


"Et sinä ole yksin. Oletko käyttänyt taas huumeita?" minun täytyy varmistaa aivan ensimmäiseksi, vaikka vastaus onkin ilmiselvä.
"Ei minun pitänyt. Anteeksi", Megan selittää ja alkaa samalla voippua hieman huolestuttavan näköisesti.
"Saat jäädä nukkumaan tänne, koska en voi päästää sinua menemään tuossa kunnossa", totean.
"Kiitos. Sinä olet aina niin kiltti minua kohtaan Christian. Minä rakastan sinua veljeni", Megan alkaa selittää liikuttuneena ja minä en edes pysty katsomaan häntä.
"Jaahas", totean samalla, kun lähden taluttamaan siskoani makuuhuoneeseeni.


Saan laskettua Meganin sängylle asti, vaikka hän alkaakin yllättäen vastustelemaan. Onneksi minulla on kokemusta tällaisesta vastustelusta.
"Hyvää yötä tai jotain", totean ja korjaan lausettani samantien, kun tajuan että nyt on jo aamu. Katson siskoani, joka rauhoittuu melko pian. Sitten poistun huoneesta ja yritän automaattisesti laittaa oven mahdollisimman hiljaa kiinni.


Siirryn portaita pitkin talon alimmaiseen kerrokseen, jossa äitini nukkuu yönsä.
"Megan on täällä", totean, kun löydän Marissan.
"Miten niin hän on täällä?" äitini kysyy ihmeissään.
"Hän ilmestyi äsken oven taakse. Hän on varmaankin käyttänyt alkoholin lisäksi huumeita, siltä hän ainakin vaikutti", sanon.
"Mitä?" äitini on aivan hämillään keskustelustamme.


"En minä tiedä sen enempää. Hän on nyt makuuhuoneessani nukkumassa itseään johonkin normaaliin olotilaan. Minulla on menoa, huolehdi sinä kolmosista", totean ja poistun samalla yläkertaan.

******
Hei!
Tässä osassa on nyt mennyt kauemmin, kun sainkin tämän kirjoitettua vasta nyt. Itseasiassa minun piti kirjoittaa tämä jo viikko sitten, mutta tulikin kipeäksi. Siinä sitten melkein neljänkymmenen asteen kuumeessa ei oikein pystynytkään istumaan koneella. :D Minulla todettiinkin sitten keuhkoputkentulehdus, joka on onneksi nyt jo paranemaan päin ja pääsin kirjoittelemaan tämän osankin. 

Elämä jatkuu, ainakin jotenkin. Chris osallistuu lastenhoitoon enemmän ja tuleekin heidän kanssaan toimeen ihan hyvin. Niin ja jotta Isaac ei pääsisi ihan kokonaan unohtumaan, kuka soitti Chrisille? Onko hänen puheissaan perää? Onko Marissa, Megan tai molemmat sekaantuneet jollain tavalla Isaacin kuolemaan?  Olisitteko uskoneet Meganin vielä sortuvan? Pääseekö hän enää normaaliin elämään takaisin kiinni? Miten käy Chrisin, kun hän menee tapaamaan tätä mysteerimiestä? :D