11 Menneisyyden haamut

Syksy on selvästikin saapunut, joka päivä on synkkää ja sataa vettä taivaan täydeltä. En edes muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin ihmeellisen asian, kuin aurinko. Ehkä sekin päivä vielä koittaa.

Syksyn tullessa, kun ulkona ei oikein viitsisi viettää aikaa, olen viettänyt aikaa lasteni kanssa. Nykyään voisin sanoa lastenhoidon jo sujuvan. Vaipat vaihtuvat hetkessä, mutta vaatteiden pujottelu päälle on vaikeampaa. Varsinkin silloin kun lapsilla on potkunyrkkeily harjoitukset menossa.
"Noniin Hailey, nyt on päiväunien aika", sanon samalla kun lasken hieman vastustelevan tyttäreni
pinnasänkyyn.

Mitä surkein katse, hieman nyyhkytystä ja pienet sormet tarraa kiinni omistani. Minun tekisi jo nyt mieli taipua, miten minä koskaan onnistun asettamaan mitään rajoja?
"Me nähdään sitten päiväunien jälkeen. Pienten prinsessojen täytyy nukkua välillä", selitän ja omat juttuni tuntuvat naurattavan itseänikin. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että lepertelisin prinsessoista ja heidän unistaan.

Vastustelusta huolimatta Hailey jää pinnasänkyynsä ja samalla Marissalla on menossa samat puuhat Heatherin kanssa. Puhelimeni alkaa täristä taskussani ja totean parhaimmaksi vaihtoehdoksi poistua huoneesta, ennen kuin lapset keksivät jonkun syyn innostua ja piristyä entisestään puhelimestani.

Poistun lastenhuoneesta ja suljen oven samalla perässäni. Katson näytöllä vilkkuvaa numeroa, se on tuntematon. Liu'utan sormellani vihreää painiketta ja tärinä loppuu. Kuulen hengitystä linjan toisesta päästä ja odotan sanoja.
"Hei", miesääni aloittaa oudon hiljaisuuden jälkeen.
"Hei", vastaan.
"Minulla on tietoa isäsi kuolemaan liittyen", mies ilmoittaa ja hengitykseni katkeaa hetkeksi.
"Kuka siellä on?" kysyn ihmeissäni.
"Me voidaan tavata. Ei kuitenkaan kannata kertoa perheellesi, he tietävät asiasta enemmän, kuin antavat ymmärtää", mies selittää kuulostaen pelottavan varmalta asiasta.
"Tavataan, käykö huomenna?" ehdotan.
"Käy, lähetän viestillä tarkemmat tiedot", mies ilmoittaa ja linja katkeaa. 

Tuijotan hetken ruutua, ennen kuin lasken puhelimeni takaisin taskuuni. En voi muuta, kuin seisoa hetken paikoillani ja miettiä mitä ihmettä juuri tapahtui. Kuka minulle soitti? Miksi hän tietää isäni kuolemasta? Miksi hän yhdisti perheeni kuolemaan, johon heidän ei pitäisi liittyä?

Minulle tulee puhelusta samantien huono fiilis, minusta tuntuu että sillä yritettiin viestiä jotakin muutakin. Jotain ei niin kovin positiivista. Tämän täytyy liittyä jotenkin minun siskooni, hänestä ei ole kuulunut vähään aikaan. Hän on ollut aika etäinen. Onko hän taas mennyt sotkeutumaan johonkin?

Siirryn sisätiloista raikkaaseen ulkoilmaan selvittelemään ajatuksia, vaikka tuskin ne siitä selviävätkään. Ilma on huomattavasti kylmentynyt ja tuulenvire saa ihoni kananlihalle. Kaivan taskustani puhelimen, jonka vasta hetki sitten pudotin sinne. Etsin siskoni numeron ja epäröin. Mitä minä kuitenkaan epäröin, mitä hävittävää minulla on?

Siirrän puhelimen korvalleni, saan kuitenkin kuunnella puheen sijasta vain tuuttauksia. Ei hän vastaa, en ole kuitenkaan yllättynyt. Ei hän koskaan vastaa. Voisin yrittää uudelleen, mutta miksi vaivautuisin? Laitan puhelimeni ihan suosiolla takaisin taskuuni, äänettömällä tietenkin. Jos olen jotain oppinut lasten kanssa, niin puhelimessa ei kannata pitää ääniä päällä. Varsinkaan jos olet nukuttamassa kolmea touhukasta tapausta.

******

Kello on aivan liian vähän, varmaankin kuusi aamulla. Minua ei kuitenkaan enää väsytä, ei enää kello neljän herätyksen ja kuuden kahvikupin jälkeen. Asiaan voi toki vaikuttaa myös se, että olen menossa tapaamaan jotain tuntematonta tyyppiä neljän tunnin päästä.

Isäni kuolemasta jäi niin paljon kysymyksiä. Saanko vihdoin vastauksen kysymyksiini? Kuka hän on ja miksi hän haluaa kertoa minulle totuuden? Kaikista eniten minua kuitenkin ihmetyttää miksi hänen täytyi mainita äitini ja siskoni? Miten he voisivat liittyä isäni kuolemaan? Ajattelin aina että äitini ei halunnut puhua isäni kuolemasta, koska oli niin järkyttynyt, mutta johtuiko se vaan siitä että hän on syyllinen?

Pyörittelen päässäni kaikenlaisia ajatuksia, myös kaikenlaisia synkempiä ajatuksia. Olen syvällä omissa ajatuksissani ja hiljaisuus muutenkin tuntuu tuntemattomalta kolmen alle yksi vuotiaan lapsen kanssa. Katto lamppu on niin kirkas, että se sattuu hieman silmiin, mutta en välitä. Joku soittaa ovikelloa. Olen niin ajatuksissani, että en jaksa välittää. Sen jälkeen, kun joku on minuutin ajan hakannut ovea, päätän vaivautua nousemaan.

Vilkaisen makuuhuoneen ovelta ulko-ovelle ja jotenkin ärsyynnyn hetkessä aivan älyttömästi. Jään seisomaan makuuhuoneen ovelle ja tuijotan ulko-ovelle päin.
"Chris, minä pyydän, päästä minut sisään", Megan maanittelee oveni takana, kuulostaen mitään kaunistelematta aivan kamalalta. Eikä sen puoleen, hän kyllä näyttääkin siltä että suihku ei ole tuttu käsite. Toivottavasti hän ei myös haise siltä.

"Chris, minä tiedän sinä vihaat varmaan minua ja kaikkea. Päästä minut sisään. Minulla on aivan hirveä olo, en oikein muista missä olen ollut viime aikoina. Auta minua. Olen varmaan mokannut", Megan selittää kaikenlaista. Osa hänen lauseistaan on lyhyitä ja hänen melko epäselvästä puheestaan on vaikeaa saada selkoa. Uskon että hänen puheessaan on kuitenkin perää, hän näyttää pahoinvoivalta.

Siirryn makuuhuoneen ovelta seisomaan enemmänkin keskelle eteistä, joka vaatii minulta muutaman askeleen. Tuijotan oven lasin läpi siskoani. En tiedä pitäisikö minun olla vihainen, ehkä pitäisi. Minun käy kuitenkin sääliksi häntä.

Avaan oven ja Meganin tasapaino pettää. Hän rojahtaa polvilleen ja päätyy samalla peittämään kasvonsa mustilla käsineillä.
"Minulla on aivan hirveä olo. Minusta tuntuu että minä kuolen", Megan parkuu polvillaan, suoraan edessäni.
"Tule sisään", kehotan, kun saan ensimmäisen oudoksuvan katseen tien toisella puolella asuvilta naapureilta.

"Chris auta", Megan jatkaa mankumistaan ja siirtyy pitelemään päätään käsillään.
"Tule nyt sisään", totean jo huomattavasti tiukempaan sävyyn. Kun sanoistani ei ole kuitenkaan vastaavaa huomattavaa hyötyä tartun Meganin ohuesta käsivarresta ja vedän hänet sisään. Siihen ei paljoa vaadita, sillä Megan on hyvin kevyt. Pientä vastusta tuo kuitenkin se, että Megan ei varmaankaan jännitä yhtäkään lihastaan.

Odotan että pikkusiskoni saa kerättyä itsensä ja hän nouseekin lattiatasosta seisomaan asti, vaikka joutuukin hakemaan tasapainoa käsiensä avulla. Hän tuijottaa varmaan kaikkea korvastani kulmakarvaan, ennen kuin saa katseensa silmieni kohdalle.
"Sinulla on tainnut mennä taas vähän lujaa", totean paheksuvaan sävyyn.

"Minä luulin että pahin oli jo takana päin", Megan toteaa kuulostaen siltä, että hän alkaa itkeä millä hetkellä tahansa.
"Mitä tapahtui?" kysyn.
"En minä tiedä. Kolmoset syntyivät ja sitten minusta vain tuntui, että kukaan ei välitä enää minusta. Sinulla meni huonosti ja äidin kaikki huomio kiinnittyi sinun lapsiisi. Sitten minä vain tajusin että olen yksin ja sorruin", Megan selittää. Hän tuntuu olevan pahoillaan.

"Et sinä ole yksin. Oletko käyttänyt taas huumeita?" minun täytyy varmistaa aivan ensimmäiseksi, vaikka vastaus onkin ilmiselvä.
"Ei minun pitänyt. Anteeksi", Megan selittää ja alkaa samalla voippua hieman huolestuttavan näköisesti.
"Saat jäädä nukkumaan tänne, koska en voi päästää sinua menemään tuossa kunnossa", totean.
"Kiitos. Sinä olet aina niin kiltti minua kohtaan Christian. Minä rakastan sinua veljeni", Megan alkaa selittää liikuttuneena ja minä en edes pysty katsomaan häntä.
"Jaahas", totean samalla, kun lähden taluttamaan siskoani makuuhuoneeseeni.

Saan laskettua Meganin sängylle asti, vaikka hän alkaakin yllättäen vastustelemaan. Onneksi minulla on kokemusta tällaisesta vastustelusta.
"Hyvää yötä tai jotain", totean ja korjaan lausettani samantien, kun tajuan että nyt on jo aamu. Katson siskoani, joka rauhoittuu melko pian. Sitten poistun huoneesta ja yritän automaattisesti laittaa oven mahdollisimman hiljaa kiinni.

Siirryn portaita pitkin talon alimmaiseen kerrokseen, jossa äitini nukkuu yönsä.
"Megan on täällä", totean, kun löydän Marissan.
"Miten niin hän on täällä?" äitini kysyy ihmeissään.
"Hän ilmestyi äsken oven taakse. Hän on varmaankin käyttänyt alkoholin lisäksi huumeita, siltä hän ainakin vaikutti", sanon.
"Mitä?" äitini on aivan hämillään keskustelustamme.

"En minä tiedä sen enempää. Hän on nyt makuuhuoneessani nukkumassa itseään johonkin normaaliin olotilaan. Minulla on menoa, huolehdi sinä kolmosista", totean ja poistun samalla yläkertaan.

******

Hei!

Tässä osassa on nyt mennyt kauemmin, kun sainkin tämän kirjoitettua vasta nyt. Itseasiassa minun piti kirjoittaa tämä jo viikko sitten, mutta tulikin kipeäksi. Siinä sitten melkein neljänkymmenen asteen kuumeessa ei oikein pystynytkään istumaan koneella. :D Minulla todettiinkin sitten keuhkoputkentulehdus, joka on onneksi nyt jo paranemaan päin ja pääsin kirjoittelemaan tämän osankin. 

Elämä jatkuu, ainakin jotenkin. Chris osallistuu lastenhoitoon enemmän ja tuleekin heidän kanssaan toimeen ihan hyvin. Niin ja jotta Isaac ei pääsisi ihan kokonaan unohtumaan, kuka soitti Chrisille? Onko hänen puheissaan perää? Onko Marissa, Megan tai molemmat sekaantuneet jollain tavalla Isaacin kuolemaan?  Olisitteko uskoneet Meganin vielä sortuvan? Pääseekö hän enää normaaliin elämään takaisin kiinni? Miten käy Chrisin, kun hän menee tapaamaan tätä mysteerimiestä? :D