10 En oo valmis sua menettämään

Aika tuntuu matelevan ja Gabriellesta, tai lapsistamme ei kuulu mitään. Naputan hermostuneesti toista jalkaani lattiaa vasten saaden vastapäätä istuvalta äidiltäni pahannäköisiä vilkaisuja. Viimein kuulen askelia jostain kaukaa, ehkä jonkin käytävän päästä. Vaaleanpunaiseen pukeutunut nainen tulee samaan tilaan minun ja äitini kanssa jatkaen hiljaista linjaa. Hän ristii kätensä ja jää seisomaan odottavasti.
"Oletko sinä kätilö?" kysyn varovasti, kun nainen ei tunnu saavan sanaakaan suustaan.
"Olen. Sinä taidat olla Christian Lewter", kätilö toteaa. Nyökkään ja siirryn vieressäni olevaan vapaaseen penkkiin, jotta nainen kävisi istumaan viereeni.

"Minä olen Mandy, vaimosi kätilö", nainen esittelee itsensä istuessaan viereeni.
"Hän ei ole vaimoni, ainakaan vielä", korjaan.
"Gabriellen sektiossa tuli eteen komplikaatioita", Mandy selittää. Välillä hän tuntuu välttelevän katsettani.
"Mitä komplikaatioita?" kysyn ja tunnen sydämeni sykkeen nousevan hetkessä.

"Huomattiin että vauvat ovat melko pienikokoisia, mutta se asia on nyt hoidossa. Sinun kaksi tytärtäsi ja yksi poika on viety teho-osastolle", Mandy selittää pitäen samalla taukoja puheessaan. Hän katsoo minua suoraan silmiin ja tajuan että jotain on todella pielessä. Mandy yrittää pitää kasvonsa neutraaleina, hänelle on luultavasti opetettu, että niin tulee toimia.
"Ovatko he kunnossa kuitenkin? Tulevatko he kuntoon?" kyselen hieman hätääntyneenä.
"He ovat keskosia, mutta ovat nyt hyvässä hoidossa ja keräävät hieman voimia", Mandy selittää minulle ja nyökyttelen hieman.

"Puhuit komplikaatioista monikossa", totean, kun tunnelma tuntuu erittäin painostavalta.
"Ne muut komplikaatiot liittyvät Gabrielleen", Mandy aloittaa ja nielaisee. Päässäni ei tunnu pyörivän mitään. Tuijotan vain kätilöä jolta ei tunnu löytyvän, kuin negatiivisia uutisia.
"Kerro", sanon. Tuo yksikään sana ei tunnu tulevan suustani ulos.
"Gabriellen kohtu repesi leikkauksen aikana, joka johti suureen verenvuotoon", kätilö jatkaa selittämistä.

"Niin?" lausun ja tuijotan Mandya odottavasti. Naisen kulmakarvat painuvat alaspäin pahoittelevaan sävyyn. Hänen silmänsä näyttävät kostuvan hieman.
"Gabrielle ei selvinnyt sektiosta. Minä olen niin pahoillani", Mandy saa puristettua sanat ulos. Hänen sanojensa jälkeen tilaan laskeutuu syvä hiljaisuus. Kukaan ei osaa, tai ehkä uskalla sanoa mitään.
"Onko hän kuollut?" kysyn. Tiedän mitä kätilö juuri sanoi, mutta minun on vain pakko varmistaa. Ehkä en vain halua uskoa hänen sanojaan.
"Gabrielle on kuollut", Mandy toteaa.

Tuntuu, kuin kaikki maailman ahdistavat tunteet vyöryisivät päälleni juuri nyt. Kun kuulin isäni kuolemasta luulin olevani pohjalla, silloin luulin käsitteleväni elämän hirveintä asiaa. Tämä tuntuu isäni kuolemalta, vain sata kertaa pahempana. Rintaa puristaa ja kaikki tässä huoneessa olevakin tuntuu erittäin kaukaiselta. Korvissani suhisee. Siirrän katseeni äitiini ja sekunti sekunnilta tajunta iskee vain kovempaa.

"Miten tämä on mahdollista?" soperran. Painan hikisiä käsiäni reisiäni vasten ja tuijotan suoraan eteeni. En edes tiedä mitä haen kysymykselläni, en tiedä millaisen vastauksen haluaisin.
"Kolmosraskaus itsessään voi olla jo riski. Toisaalta, tälläista ei voi millään ennustaa. Nämä on niitä kauheita asioita, joita vain tapahtuu jostain syystä", Mandy yrittää parhaansa mukaan vastata kysymykseeni. Vastaus ei helpota oloani yhtään, mutta toisaalta en odottanutkaan sen tekevän niin.

Siirrän katseeni maahan ja keskityn hengittämiseen, joka tuntuu erittäin vaikealta tällä hetkellä. Tältä varmaan kirjaimellisesti tuntuu, kun sydän on särjetty tuhansiin palasiin, niin kliseistä kuin se onkin.
En halua enempää mitään vastauksia, en halua kohdata todellisuutta. Haluan vain palata tunteja taaksepäin. Haluan unohtaa.

Kun hiljainen tila täynnä murhetta alkaa tuntua liian ahdistavalta minun on pakko lähteä. Ensin otan muutaman pohdiskelevan askeleen kohti ovia, ennen kuin kiihdytän ne juoksuksi. Minusta ei ole tähän, ainakaan nyt.

"Christian", kuulen äitini kutsuvan minua. Se ei kuitenkaan pysäytä minua.

Tunnen äitini ja kätilön katseet takaraivossani, kun suuntaan jonnekin. Minulla ei ole mitään suuntaa, minun vain pitää päästä pois.

 

******

Juoksen sairaalan ovista ulos, niin että ne paiskahtavat seiniä vasten. Saan osakseni kummaksuvia katseita, mutta en jaksa välittää. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu, kukaan ei voi tietää miltä minusta tuntuu juuri tällä hetkellä. Minulla ei ole mitään suuntaa, minun vain täytyy päästä pois.

Juoksen niin kauan, että jalkoja kramppaa ja hengittäminen on erittäin vaikeaa. Hiki virtaa kehoani pitkin ja naamani on varmaankin saanut punaisen sävyn ylleen. Kun asfaltti ja katukiveykset vaihtuvat hiekaksi minä pysähdyn. Jalkani pettävät alta ja rojahdan maahan terävien kivien painaessa kämmeniäni vasten. Yritän tasata hengitystäni, yritän rauhoittua.

Sitten ihan hetkessä tuntuu, kuin kaikki hetkeksi patoamani tunteet vain räjähtäisivät esiin. Todellisuus iskee todella lujaa. Kaipaus tekee tuloaan, ehkä epätoivokin. Gabrielle on poissa, ainoa nainen jota olen koskaan todella rakastanut on poissa. Minulla on kolme lasta ja olen heidän kanssaan yksin. Minulla on kaksi tytärtä ja yksi poika, juuri niin kuin Gabby ennusti.

En vain kestä. En voi tehdä muuta kuin huutaa, en voi muuta kuin antaa kyynelten tulla. Olen niin vihainen, en vain tiedä mille. Haluaisin syyttää jotain tästä, mutta minulla ei ole ketään jota syyttää.

******

Kuluu joitakin viikkoja ja lapseni pääsevät kotiin sairaalasta. He ovat kasvaneet paljon. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta ja niin tyhjältä. Olen aivan hukassa varsinkin lasten suhteen ja minusta tuntuu etten osaa tehdä mitään. Välillä minusta tuntuu, etten edes halua tehdä mitään. Yhdessä vaiheessa olin niin katkera, että toivoin että lapsia ei olisi koskaan syntynyt, niin kauheaa kuin se onkin. Olin
niin vihainen ja minun täytyi vain syyttää jotakin. Tiedän kuitenkin, että se ei ole heidän syytään, he ovat vain viattomia.

Olen yrittänyt miettiä lapsieni nimiä, mutta se vain tuntuu liian vaikealta. Mietin aina nimiä, jotka Gabrielle olisi halunnut lapsillemme antaa. Mietin sitä vieläkin, vaikka hän ei voikaan enää kertoa omaa mielipidettään asiaan. Olen miettinyt toisen tytön nimeksi Gabriellea, mutta se ei vain tunnu oikealta. Se olisi liikaa. Poikamme ei myöskään tule saamaan nimeä minun mukaani, Gabby ei olisi pitänyt siitä.

Katselen lastenhuoneessa häärääviä siskoa ja äitiäni. He ovat auttaneet minua paljon ja hoitavat suurimmaksi osaksi lastenhoidon. Megan ja Marissa kun sattuvat olemaan hulluna vauvoihin. He lepertelevät ja hoivaavat lapsiani päivästä toiseen ja minusta se tuntuu vieraalta ja vaikealta. Kaikki vaan muistuttaa niin paljon Gabriellesta, se on vaikeaa.

Luulen kuitenkin, että jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Ensin en halunnut nähdä lapsiani, en halunnut koskea heihin. Nyt olen yrittänyt ja heidän näkeminen, heidän kanssaan vietetty aika alkaa herättää enemmän positiivisia, kuin negatiivisia tunteita. Minun täytyisi vain muistaa, että minä en ole ainoa joka on menettänyt jotain. He ovat menettäneet äitinsä.

******

Aika kuluu eteenpäin hurjaa vauhtia, aivan liian kovaa. Ihan tajuamattani Gabriellen kuolemasta ja lasteni syntymästä on kulunut jo kahdeksan kuukautta. Se on todella pitkä aika. Paljon on muuttunut ja paljon on vielä aivan samalla tavalla. Kävin jälleen aika syvällä, tein kaikkea vanhoihin tapoihini luokiteltavaa, mutta pääsin siitä yli. Tajusin ihan itse kuinka tyhmää se on, se ei johda mihinkään. Tajusin että minulla on kotona kolme lasta, joista minun tulisi huolehtia.

Siinä ajassa sain myös hoidettua hautajaisjärjestelyt, jos niitä voi edes hautajaisiksi kutsua. Valitsin Gabriellelle valkoisen arkun, hän piti kaikista vaaleista sävyistä. Halusin myös hänen haudalleen vaaleanpunaisia kukkia, koska ne muistuttavat Gabbysta. Tulen jälleen kerran käymään haudalla, vaikka sää onkin melko surkea.

Vettä sataa jatkuvasti, on satanut jo pidemmän aikaa. Taivasta peittää tummat harmaat pilvet. Hautausmaa on entistä synkempi paikka. Käyn istumaan märälle nurmelle, Gabriellen haudan kohdalle. Vieroksun vieläkin kivelle puhumista, mutta se sujuu nykyään hieman luonnollisemmin.

Minusta tuntuu, että tämä on ainoa paikka jossa voin surra. Tämä on ainoa paikka, jossa voin muistella Gabriellea. Ikävä on kova ja muistot helpottavat sitä kuitenkin jonkun verran. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntuu, että en koskaan tule pääsemään tästä yli. Tämä tulee aina seuraamaan minua jollain tavalla.

****** 

Urheilin nuorempana paljon, pelasin jalkapalloa ja kävin usein kuntosalilla. Se kaikki kuitenkin vain jäi. Viimeisten kuukausien aikana olen jälleen alkanut kuntoilemaan ja se on vain hyväksi minulle, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.

Urheilun avulla pystyn purkamaan vihaani, kaikkea pettymystäni. Pystyn oikeastaan purkamaan kaikkia tunteitani ja se on erittäin hyväksi minulle. Luulen, että sen avulla pysyn järjissäni.

Koska siskoni ja varsinkin äitini ovat auttaneet lastenhoidossa oikeastaan päivittäin, pystyn urheilemaan silloin kun haluan, joka tuntuu tällä hetkellä juuri siltä mitä tarvitsen nyt. Tällä hetkellä äitini oikeastaan asuu luonani, koska hän hoitaa lapsia niin paljon. Megankin on auttanut, mutta lähiaikoina hänestä ei ole kuulunut oikein mitään.

******

Sain jopa vihdoin päätettyä lapsilleni nimet, vaikka se tuottikin alkuun hankaluuksia. Mietin kaikkia Gabbyn kanssa käymiä keskusteluja nimistä. Halusin lapsille sellaiset nimet, että Gabbykin olisi pitänyt niistä. Halusin myös sellaiset nimet, joista minäkin pidän.

Niimpä keskimmäisenä sektiossa syntynyt tyttö sai nimekseen Heather. Heatherin hiukset ovat selvästi Gabbyn perintöä, mutta silmien väri tulee minulta. Heather on melko rauhallinen tapaus ja hän ei itke kovinkaan paljon, vain silloin, jos joku on oikeasti pielessä. Heather on hyvin kiintynyt mummoonsa Marissaan.

Ensimmäisenä syntynyt tyttö sai nimekseen Hailey. Haileykin hiukset ovat äidiltä perittyä, mutta niin ovat hänen silmänsäkin. Tyttö on ainakin vielä aivan äitinsä näköinen. Hailey on hyvin pirteä tapaus, hän ei haluaisi nukkua koskaan ja hän hymyilee ja nauraa paljon.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä tähän maailmaan syntynyt poika sai nimekseen Joseph. Josephin hiusten väri ja silmät ovat minulta perittyä. Joseph on Haileyn tapaan todella iloinen lapsi. Joseph myöskin on nopea liikkeissään ja ei haluaisi pysyä hetkeäkään paikoillaan.

Olen kaikkien näiden kuukausien aikana tajunnut, kuinka hyviä tyyppejä minun lapseni ovatkaan. Lastenhoito on kaiken harjoittelun kautta alkanut myös tuntua luonnollisemmalta. Ehkä tästäkin vielä noustaan, vaikka vaikeaa se on ollutkin.

******

Hei!
Niin kuin paljon viime osan kommenteissa arvailtiinkiin, niin synnytys ei päättynyt kovinkaan toivotulla tavalla. Kolmoset selvisivät, Gabby valitettavasti menehtyi. Tuleeko Chris pääsemään tästä yli, vaikka itse epäileekin sitä? Nyt kun Chris on käsitellyt asiaa jonkun verran, niin tuleeko hän pärjäämään paremmin? Mikä auttaisi häntä pääsemään asiasta paremmin yli? Kolmosista kaksi on tyttöjä, yksi poika. Juuri niin kuin Gabby arvelikin. Pidättekö kolmosten nimistä, sopivatko ne heille? :)