10 En oo valmis sua menettämään

Aika tuntuu matelevan ja Gabriellesta, tai lapsistamme ei kuulu mitään. Naputan hermostuneesti toista jalkaani lattiaa vasten saaden vastapäätä istuvalta äidiltäni pahannäköisiä vilkaisuja. Viimein kuulen askelia jostain kaukaa, ehkä jonkin käytävän päästä. Vaaleanpunaiseen pukeutunut nainen tulee samaan tilaan minun ja äitini kanssa jatkaen hiljaista linjaa. Hän ristii kätensä ja jää seisomaan odottavasti.
"Oletko sinä kätilö?" kysyn varovasti, kun nainen ei tunnu saavan sanaakaan suustaan.
"Olen. Sinä taidat olla Christian Lewter", kätilö toteaa. Nyökkään ja siirryn vieressäni olevaan vapaaseen penkkiin, jotta nainen kävisi istumaan viereeni.

"Minä olen Mandy, vaimosi kätilö", nainen esittelee itsensä istuessaan viereeni.
"Hän ei ole vaimoni, ainakaan vielä", korjaan.
"Gabriellen sektiossa tuli eteen komplikaatioita", Mandy selittää. Välillä hän tuntuu välttelevän katsettani.
"Mitä komplikaatioita?" kysyn ja tunnen sydämeni sykkeen nousevan hetkessä.

"Huomattiin että vauvat ovat melko pienikokoisia, mutta se asia on nyt hoidossa. Sinun kaksi tytärtäsi ja yksi poika on viety teho-osastolle", Mandy selittää pitäen samalla taukoja puheessaan. Hän katsoo minua suoraan silmiin ja tajuan että jotain on todella pielessä. Mandy yrittää pitää kasvonsa neutraaleina, hänelle on luultavasti opetettu, että niin tulee toimia.
"Ovatko he kunnossa kuitenkin? Tulevatko he kuntoon?" kyselen hieman hätääntyneenä.
"He ovat keskosia, mutta ovat nyt hyvässä hoidossa ja keräävät hieman voimia", Mandy selittää minulle ja nyökyttelen hieman.

"Puhuit komplikaatioista monikossa", totean, kun tunnelma tuntuu erittäin painostavalta.
"Ne muut komplikaatiot liittyvät Gabrielleen", Mandy aloittaa ja nielaisee. Päässäni ei tunnu pyörivän mitään. Tuijotan vain kätilöä jolta ei tunnu löytyvän, kuin negatiivisia uutisia.
"Kerro", sanon. Tuo yksikään sana ei tunnu tulevan suustani ulos.
"Gabriellen kohtu repesi leikkauksen aikana, joka johti suureen verenvuotoon", kätilö jatkaa selittämistä.

"Niin?" lausun ja tuijotan Mandya odottavasti. Naisen kulmakarvat painuvat alaspäin pahoittelevaan sävyyn. Hänen silmänsä näyttävät kostuvan hieman.
"Gabrielle ei selvinnyt sektiosta. Minä olen niin pahoillani", Mandy saa puristettua sanat ulos. Hänen sanojensa jälkeen tilaan laskeutuu syvä hiljaisuus. Kukaan ei osaa, tai ehkä uskalla sanoa mitään.
"Onko hän kuollut?" kysyn. Tiedän mitä kätilö juuri sanoi, mutta minun on vain pakko varmistaa. Ehkä en vain halua uskoa hänen sanojaan.
"Gabrielle on kuollut", Mandy toteaa.

Tuntuu, kuin kaikki maailman ahdistavat tunteet vyöryisivät päälleni juuri nyt. Kun kuulin isäni kuolemasta luulin olevani pohjalla, silloin luulin käsitteleväni elämän hirveintä asiaa. Tämä tuntuu isäni kuolemalta, vain sata kertaa pahempana. Rintaa puristaa ja kaikki tässä huoneessa olevakin tuntuu erittäin kaukaiselta. Korvissani suhisee. Siirrän katseeni äitiini ja sekunti sekunnilta tajunta iskee vain kovempaa.

"Miten tämä on mahdollista?" soperran. Painan hikisiä käsiäni reisiäni vasten ja tuijotan suoraan eteeni. En edes tiedä mitä haen kysymykselläni, en tiedä millaisen vastauksen haluaisin.
"Kolmosraskaus itsessään voi olla jo riski. Toisaalta, tälläista ei voi millään ennustaa. Nämä on niitä kauheita asioita, joita vain tapahtuu jostain syystä", Mandy yrittää parhaansa mukaan vastata kysymykseeni. Vastaus ei helpota oloani yhtään, mutta toisaalta en odottanutkaan sen tekevän niin.

Siirrän katseeni maahan ja keskityn hengittämiseen, joka tuntuu erittäin vaikealta tällä hetkellä. Tältä varmaan kirjaimellisesti tuntuu, kun sydän on särjetty tuhansiin palasiin, niin kliseistä kuin se onkin.
En halua enempää mitään vastauksia, en halua kohdata todellisuutta. Haluan vain palata tunteja taaksepäin. Haluan unohtaa.

Kun hiljainen tila täynnä murhetta alkaa tuntua liian ahdistavalta minun on pakko lähteä. Ensin otan muutaman pohdiskelevan askeleen kohti ovia, ennen kuin kiihdytän ne juoksuksi. Minusta ei ole tähän, ainakaan nyt.

"Christian", kuulen äitini kutsuvan minua. Se ei kuitenkaan pysäytä minua.

Tunnen äitini ja kätilön katseet takaraivossani, kun suuntaan jonnekin. Minulla ei ole mitään suuntaa, minun vain pitää päästä pois.

 

******

Juoksen sairaalan ovista ulos, niin että ne paiskahtavat seiniä vasten. Saan osakseni kummaksuvia katseita, mutta en jaksa välittää. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu, kukaan ei voi tietää miltä minusta tuntuu juuri tällä hetkellä. Minulla ei ole mitään suuntaa, minun vain täytyy päästä pois.

Juoksen niin kauan, että jalkoja kramppaa ja hengittäminen on erittäin vaikeaa. Hiki virtaa kehoani pitkin ja naamani on varmaankin saanut punaisen sävyn ylleen. Kun asfaltti ja katukiveykset vaihtuvat hiekaksi minä pysähdyn. Jalkani pettävät alta ja rojahdan maahan terävien kivien painaessa kämmeniäni vasten. Yritän tasata hengitystäni, yritän rauhoittua.

Sitten ihan hetkessä tuntuu, kuin kaikki hetkeksi patoamani tunteet vain räjähtäisivät esiin. Todellisuus iskee todella lujaa. Kaipaus tekee tuloaan, ehkä epätoivokin. Gabrielle on poissa, ainoa nainen jota olen koskaan todella rakastanut on poissa. Minulla on kolme lasta ja olen heidän kanssaan yksin. Minulla on kaksi tytärtä ja yksi poika, juuri niin kuin Gabby ennusti.

En vain kestä. En voi tehdä muuta kuin huutaa, en voi muuta kuin antaa kyynelten tulla. Olen niin vihainen, en vain tiedä mille. Haluaisin syyttää jotain tästä, mutta minulla ei ole ketään jota syyttää.

******

Kuluu joitakin viikkoja ja lapseni pääsevät kotiin sairaalasta. He ovat kasvaneet paljon. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta ja niin tyhjältä. Olen aivan hukassa varsinkin lasten suhteen ja minusta tuntuu etten osaa tehdä mitään. Välillä minusta tuntuu, etten edes halua tehdä mitään. Yhdessä vaiheessa olin niin katkera, että toivoin että lapsia ei olisi koskaan syntynyt, niin kauheaa kuin se onkin. Olin
niin vihainen ja minun täytyi vain syyttää jotakin. Tiedän kuitenkin, että se ei ole heidän syytään, he ovat vain viattomia.

Olen yrittänyt miettiä lapsieni nimiä, mutta se vain tuntuu liian vaikealta. Mietin aina nimiä, jotka Gabrielle olisi halunnut lapsillemme antaa. Mietin sitä vieläkin, vaikka hän ei voikaan enää kertoa omaa mielipidettään asiaan. Olen miettinyt toisen tytön nimeksi Gabriellea, mutta se ei vain tunnu oikealta. Se olisi liikaa. Poikamme ei myöskään tule saamaan nimeä minun mukaani, Gabby ei olisi pitänyt siitä.

Katselen lastenhuoneessa häärääviä siskoa ja äitiäni. He ovat auttaneet minua paljon ja hoitavat suurimmaksi osaksi lastenhoidon. Megan ja Marissa kun sattuvat olemaan hulluna vauvoihin. He lepertelevät ja hoivaavat lapsiani päivästä toiseen ja minusta se tuntuu vieraalta ja vaikealta. Kaikki vaan muistuttaa niin paljon Gabriellesta, se on vaikeaa.

Luulen kuitenkin, että jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Ensin en halunnut nähdä lapsiani, en halunnut koskea heihin. Nyt olen yrittänyt ja heidän näkeminen, heidän kanssaan vietetty aika alkaa herättää enemmän positiivisia, kuin negatiivisia tunteita. Minun täytyisi vain muistaa, että minä en ole ainoa joka on menettänyt jotain. He ovat menettäneet äitinsä.

******

Aika kuluu eteenpäin hurjaa vauhtia, aivan liian kovaa. Ihan tajuamattani Gabriellen kuolemasta ja lasteni syntymästä on kulunut jo kahdeksan kuukautta. Se on todella pitkä aika. Paljon on muuttunut ja paljon on vielä aivan samalla tavalla. Kävin jälleen aika syvällä, tein kaikkea vanhoihin tapoihini luokiteltavaa, mutta pääsin siitä yli. Tajusin ihan itse kuinka tyhmää se on, se ei johda mihinkään. Tajusin että minulla on kotona kolme lasta, joista minun tulisi huolehtia.

Siinä ajassa sain myös hoidettua hautajaisjärjestelyt, jos niitä voi edes hautajaisiksi kutsua. Valitsin Gabriellelle valkoisen arkun, hän piti kaikista vaaleista sävyistä. Halusin myös hänen haudalleen vaaleanpunaisia kukkia, koska ne muistuttavat Gabbysta. Tulen jälleen kerran käymään haudalla, vaikka sää onkin melko surkea.

Vettä sataa jatkuvasti, on satanut jo pidemmän aikaa. Taivasta peittää tummat harmaat pilvet. Hautausmaa on entistä synkempi paikka. Käyn istumaan märälle nurmelle, Gabriellen haudan kohdalle. Vieroksun vieläkin kivelle puhumista, mutta se sujuu nykyään hieman luonnollisemmin.

Minusta tuntuu, että tämä on ainoa paikka jossa voin surra. Tämä on ainoa paikka, jossa voin muistella Gabriellea. Ikävä on kova ja muistot helpottavat sitä kuitenkin jonkun verran. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntuu, että en koskaan tule pääsemään tästä yli. Tämä tulee aina seuraamaan minua jollain tavalla.

****** 

Urheilin nuorempana paljon, pelasin jalkapalloa ja kävin usein kuntosalilla. Se kaikki kuitenkin vain jäi. Viimeisten kuukausien aikana olen jälleen alkanut kuntoilemaan ja se on vain hyväksi minulle, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.

Urheilun avulla pystyn purkamaan vihaani, kaikkea pettymystäni. Pystyn oikeastaan purkamaan kaikkia tunteitani ja se on erittäin hyväksi minulle. Luulen, että sen avulla pysyn järjissäni.

Koska siskoni ja varsinkin äitini ovat auttaneet lastenhoidossa oikeastaan päivittäin, pystyn urheilemaan silloin kun haluan, joka tuntuu tällä hetkellä juuri siltä mitä tarvitsen nyt. Tällä hetkellä äitini oikeastaan asuu luonani, koska hän hoitaa lapsia niin paljon. Megankin on auttanut, mutta lähiaikoina hänestä ei ole kuulunut oikein mitään.

******

Sain jopa vihdoin päätettyä lapsilleni nimet, vaikka se tuottikin alkuun hankaluuksia. Mietin kaikkia Gabbyn kanssa käymiä keskusteluja nimistä. Halusin lapsille sellaiset nimet, että Gabbykin olisi pitänyt niistä. Halusin myös sellaiset nimet, joista minäkin pidän.

Niimpä keskimmäisenä sektiossa syntynyt tyttö sai nimekseen Heather. Heatherin hiukset ovat selvästi Gabbyn perintöä, mutta silmien väri tulee minulta. Heather on melko rauhallinen tapaus ja hän ei itke kovinkaan paljon, vain silloin, jos joku on oikeasti pielessä. Heather on hyvin kiintynyt mummoonsa Marissaan.

Ensimmäisenä syntynyt tyttö sai nimekseen Hailey. Haileykin hiukset ovat äidiltä perittyä, mutta niin ovat hänen silmänsäkin. Tyttö on ainakin vielä aivan äitinsä näköinen. Hailey on hyvin pirteä tapaus, hän ei haluaisi nukkua koskaan ja hän hymyilee ja nauraa paljon.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä tähän maailmaan syntynyt poika sai nimekseen Joseph. Josephin hiusten väri ja silmät ovat minulta perittyä. Joseph on Haileyn tapaan todella iloinen lapsi. Joseph myöskin on nopea liikkeissään ja ei haluaisi pysyä hetkeäkään paikoillaan.

Olen kaikkien näiden kuukausien aikana tajunnut, kuinka hyviä tyyppejä minun lapseni ovatkaan. Lastenhoito on kaiken harjoittelun kautta alkanut myös tuntua luonnollisemmalta. Ehkä tästäkin vielä noustaan, vaikka vaikeaa se on ollutkin.

******

Hei!
Niin kuin paljon viime osan kommenteissa arvailtiinkiin, niin synnytys ei päättynyt kovinkaan toivotulla tavalla. Kolmoset selvisivät, Gabby valitettavasti menehtyi. Tuleeko Chris pääsemään tästä yli, vaikka itse epäileekin sitä? Nyt kun Chris on käsitellyt asiaa jonkun verran, niin tuleeko hän pärjäämään paremmin? Mikä auttaisi häntä pääsemään asiasta paremmin yli? Kolmosista kaksi on tyttöjä, yksi poika. Juuri niin kuin Gabby arvelikin. Pidättekö kolmosten nimistä, sopivatko ne heille? :)

9 Kipua

Viimeisen viikon aikana en ole pystynyt nukkumaan kunnolla. Gabbylla on ollut oikeastaan joka päivä ja yö supistuksia, mutta aina ne ovat kuitenkin laantuneet. En ole tänäkään yönä kerennyt nukkumaan erityisemmin, mutta vihdoin minusta tuntuu, että pääsen nukkumaan edes hetkeksi. Nuokun puoliksi hereillä ja puoliksi unessa.

"Chris!" kuulen Gabriellen huutavan jostain. Pidän edelleen silmäni kiinni, koska en ole aivan varma näenkö unta, vai huutaako hän nimeäni oikeasti.

"Christian Cole Lewter, nämä lapset syntyvät nyt!" kuulen Gabriellen huutavan, tai pikemminkin karjuvan niin kovaa, kuin hänen keuhkoistaan vain lähtee. Raotan silmiäni auki ja kuulen jonkun hengittävän erittäin raskaasti viereisessä huoneessa.

Kun tajuan sen tosiaankin olevan Gabrielle ja käsitän vielä olevani hereillä, räväytän silmäni auki ja nousen niin nopeasti ylös, että joudun hetken nojailemaan seinään, etten pyörtyisi. Kun saan tasapainoni takaisin siirryn makuuhuoneesta olohuoneen puolelle.

"Kuulithan sinä", Gabby toteaa kiukkuisena.
"Anteeksi, minä nukuin", yritän selittää, vaikka se taitaakin tässä tilanteessa olla melko turhaa.
"Minä taidan synnyttää", Gabrielle tokaisee.
"Nyt vai, oikeastiko?" varmistan, sillä vääriä hälytyksiä on tullut viime aikoina tiuhaan tahtiin.
"Kyllä, nyt", Gabrielle huokaa.

"Sattuuko sinua?" kysyn ja tajuan heti sen jälkeen, kuinka tyhmä kysymys se on. En vain tiedä mitä tehdä ja tunnen meneväni hieman paniikkiin. Yritän kuitenkin näyttää siltä, että tietäisin mitä tehdä.
"Sattuu, minun vatsani ja selkäni ovat tulessa", Gabby selittää vältellen katsettani.
"Onko supistukset säännöllisiä, tai jotain mitä se lääkäri silloin viimeksi selitti?" yritän muotoilla kysymyksen mahdollisimman järkevästi, vaikka en olekaan aivan varma mistä edes puhun.

"Niitä tulee muutaman minuutin välein", Gabby huokaa ja samalla hän kumartuu eteenpäin ja alkaa hengittää raskaasti. Menen seisomaan hänen vierelleen ja pidän kädestä, ennen kuin supistus menee ohi. Supistuksen aikana kosketan Gabbyn vatsaa ja tunnen sen muuttuvan erittäin kovaksi.
"On varmaan aika lähteä sairaalaan", ehdotan.
"Lähdetään. Soita sinä sinne, niin minä vaihdan vielä vaatteet", Gabby selittää nopeaan tahtiin ja löntystelee makuuhuoneen puolelle. Sen jälkeen minä ryntään etsimään omia vaatteitani ja puhelinta, vaikka yritänkin pysyä rauhallisena.

"Oletko sinä jo valmis?" kuulen Gabbyn kysyvän samalla, kun se kysymys päättyy huutoon.
"Ihan kohta, en löydä vain löydä autonavaimia!" huudan samalla kun käyn taloa läpi löytääkseni ne avaimet.
"Pistä nyt jumalauta vauhtia, tai nämä lapset syntyvät tähän paikkaan!" Gabrielle kiljuu erittäin tuskaisen oloisena.
"Löytyi, lähdetään", sanon samalla, kun löydän avaimet, omasta taskustani tietenkin.

******

Aurinko on jo noussut ja taivaalla näkyy muutamia pilviä, kun vihdoin pääsemme sairaalalle asti. Jätän Gabbyn sairaalan ovien eteen ja lähden edelleen paniikissa etsimään paikkaa autolle, onneksi kerrankin käy hyvä tuuri ja sellainen löytyy lähes heti. Sen jälkeen juoksen Gabbyn perään sairaalan ovista sisään.

"Pystytkö kävelemään?" kysyn meidän kävellessä huonetta kohti.
"Pystyn, tällä hetkellä", Gabby toteaa.
"Sano jos tarvii pysähtyä", totean.
"Kyllä sinä varmaan huomaat sen", Gabby huokaa.

"Okei, yritän välttää tyhmiä kysymyksiä", tokaisen.
"Hyvä", Gabby sanoo.
"Jännittääkö sinua?" kysyn, sillä itse olen lähellä sekoamispistettä.
"Jännittää, entä sinua?" Gabby esittää vastakysymyksen.

"Erittäin paljon. Kai se on luonnollista?" kysyn ja käännyn katsomaan Gabbya suoraan silmiin.
"Aivan varmasti", Gabrielle sanoo ja  naurahtaa hieman vakavalle olemukselleni.
"Seuraavan kerran me lähdetään täältä vanhempina", totean.
"Se on menoa nyt", Gabby sanoo ja samalla kävelemme käytävän päähän, josta pääsemme huoneeseen odottelemaan synnytyksen etenemistä.

******

Gabby saa jotakin lääkettä kipuihinsa, en oikein tiedä mitä, kun en ymmärrä noista jutuista oikein mitään. Sen jälkeen hänen kipunsa katoavat lähes kokonaan ja me oikeastaan vain juttelemme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sen jälkeen synnytys tuntuu myös hidastuvan ja mitään ei oikein tunnu tapahtuvan. Olen kuitenkin iloinen, että Gabriellen ei tarvitse kärsiä. Minun tekee pahaa katsoa, kun hän näyttää kivuliaalta.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin muuttuu ja Gabbyn kivut palaavat takaisin, vielä pahempana kuulemma. Sen jälkeen emme oikeastaan juttele erityisemmin, sillä supistuksia tulee niin tiheään tahtiin. Yritän vain pysyä vierellä ja olla tukena, vaikka minulla ei ole taaskaan aavistustakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Pidän Gabbya välillä kädestä, vaikka se sattuukin aika paljon, kun hän puristaa sitä kaikilla voimillaan. Ehkä se ei kuitenkaan ole verrattavissa synnytyskipuihin. Hieron myös Gabbyn selkää, kun hän pyytää.

"Kutsu kätilö, nyt heti!" Gabby huutaa kärsivän näköisenä. Painan huoneessa olevaa kutsunappia moneen kertaan ja toivon erittäin paljon, että joku saapuisi tänne mahdollisimman pian.

Kaksi kätilöä saapuu huoneeseen onneksi nopeasti ja he tekeävät jotain tutkimuksia Gabbylle. Sen jälkeen häntä lähdetään viemään leikkaussaliin, sektiota varten. Meille kerrotaan, että turvallisin tapa on leikata meidän lapsemme tähän maailmaan, jotta mitään vahinkoa ja komplikaatioita ei tulisi. Minä jään ihan suosiolla odottamaan, koska minusta olisi varmaankin enemmän haittaa, kuin hyötyä siellä.
"Kaikki menee hyvin. Nähdään sitten seuraavan kerran, kun meistä tulee virallisesti perhe. Minä rakastan sinua", selitän Gabbylle nopeasti kaikkea, mitä mieleeni tuleekaan, ennen kuin hänet viedään pois.
"Minäkin sinua", Gabby sanoo ja hymyilee hieman kipujensa läpi.

******

Kutsun myös erittäin innokkaan isoäidin sairaalaan odottamaan kanssani. Minulla ei ole mitään hajua kauanko sellaiset sektiot kestää. Varmaan vielä kauemmin kuin normaalisti, kun vauvoja on tulossa kolme. Minun ei tarvitse onneksi panikoida kauaa yksin, kun äitini saapuu paikalle.
"Sinä näytät hieman hermostuneelta", Marissa naurahtaa kepeästi, minut nähdessään.
"Ai hieman. Minusta tuntuu että että saan sydänkohtauksen ja kuolen tähän jännityksen ja hermostuneisuuden määrään", selitän.
"Ymmärrän että sinua jännittää. Ajatella, sinusta on tulossa isä. Vaikea kuvitella, että minun pienestä pojastani on kasvanut jo noin iso", Marissa pohtii.
"Ei nyt aleta herkistelemään", sanon.
"Hyvä on", Marissa hymyilee.

"Äiti", aloitan.
"Niin?" Marissa katsoo minua kysyvästi.
"Minä aijon kosia Gabriellea, kun hän tulee synnytyksestä", sanon. Sen jälkeen välillemme laskeutuu hiljaisuus.

******

Hei!
Asiat etenevät, nimittäin vihdoin ollaan päästy synnyttämään asti. :D Vielä joudutaan jännittämään lasten sukupuolia ja muutenkin. Miten synnytys, tai tarkemmin sektio sitten menee?  Päättyykö kaikki lopulta hyvin, vai onko luvassa ongelmia? Miten Chris ottaa isyytensä vastaan, kun lapset ovat syntyneet? Toteuttaako Chris lopulta aikeensa Gabriellen kosimisesta? Vastaako Gabby myöntävästi? Vastauksia saa veikkailla, näihin kaikkiin kysymyksiin on luvassa vastauksia seuraavassa osassa. :)

8 Odottavan aika on pitkä

"Mitä mietit?" havahdun Gabriellen kysymykseen.
"Tätä kaikkea", vastaan hetken päästä. Gabby kurkottaa kädellään ja koskettaa minua hellästi kasvoihin.
"Ethän kadu tätä?" Gabby kysyy ja samalla hänen äänensävynsä muuttuu huomattavasti vakavampaan suuntaan.
"Minä myönnän, olen miettinyt tuota kysymystä. Mutta kaiken pohdinnan jälkeen, en kadu mitään meihin liittyvää", selitän.

"Minä olen miettinyt", Gabrielle aloittaa ja tuijottaa minua suoraan silmiin.
"Mitä?" kysyn, kun hän ei jatka lausettaan suoraan.
"Mitä meidän välillämme on? Minä asun täällä ja me vietämme aikaa oikeastaan koko ajan yhdessä. Olemmeko siis oikeasti yhdessä, vai mitä?" Gabby kyselee ja minäkin alan oikeasti pohtia asiaa.
"Me ei tosiaankaan olla sovittu mitään, mutta ehkä voisi sanoa että me ollaan yhdessä", ehdotan ja Gabbyn suupielet nousevat hieman.
"Se käy, poikaystävä", Gabby lausuu ja naurahtaa heti perään.

"Miksi minä alan nyt sitten kutsua sinua? Tyttöystäväksikö?" kysyn hieman huvittuneena.
"Ehkä se kuulostaa vähän hassulta. Sano vain Gabby", Gabrielle sanoo.
"Nyt kun me pohdimme näitä nimiä, niin pitäisikö meidän pohtia lastenkin nimiä?" kysyn ja vakavoidun hieman.
"Voidaanhan me niitäkin miettiä. Onko sinulla mitään ideoita?" Gabby kysyy.
"Miten olisi Chris Jr. ainakin yhden pojan nimeksi?" ehdotan.
"Ei todellakaan. Niin ja miten niin yhden pojan nimeksi?" Gabrielle naurahtaa.
"Minulla on sellainen vaisto, että meille on tulossa kolme poikaa", sanon.
"Sinä olet väärässä. Minulla on sellainen vaisto, että meille on tulossa kaksi tyttöä ja yksi poika", Gabby naurahtaa jälleen.
"Kaksi tyttöä? En tiedä selviäisinkö ikinä heidän kasvatuksestaan", huokaan.
"Kyllä sinä selviäisit, me selviäisimme yhdessä", Gabby hymyilee.

******

Kuukaudet kuluvat eteenpäin välillä nopeammin, välillä taas hitaammin. Oikeastaan minun mielestäni aika kuluu kuin siivillä, mutta Gabbyn mielestä aika matelee. Ehkä hänen mielipiteensä johtuu kasvavasta vatsasta, joka on kuulemma aivan valtava. Gabby on myös sitä mieltä, että hän on kohta norsun kokoinen. Minä olen tietenkin yrittänyt kieltää nämä mietteet ja yrittännyt kehua häntä, mutta raskaana olevat naiset, he ovat erittäin vaikeita ja itsepäisiä tapauksia.

Kaiken väsymyksen, kipujen, kiukkuisuuden ja itsepäisyyden lisäksi täytyy mainita mielialan vaihtelut. Joku viaton kommentti saattaa pilata koko päivän ja yksi mainos saattaa saada aikaan itkukohtauksen, jolle ei näy loppua pitkään aikaan. Niin ja minä en todellakaan ole hyvä itkevien naisten kanssa. Se saa oloni vain erittäin epämukavaksi. Onneksi niistäkin tilanteista on selvitty.

Oikeastaan sen jälkeen, kun Gabby muutti kotiimme, olemme olleet jatkuvasti yhdessä. Sain kyllä yhdestä toimistosta töitä ja olen käynyt töissä, mutta kaikki vapaa-aika menee Gabbyn kanssa. Tavallaan tottakai nautin siitä ja haluankin viettää hänen kanssaan aikaa, mutta välillä se on ahdistavaa. Välillä haluaisin vain viettää edes yhden päivän ihan yksin, mutta se ei vain tunnu vaihtoehdolta tällä hetkellä.

Minusta tuntuu, että minun täytyy olla koko ajan paikalla, jos jotain vaikka tapahtuisi. Jotta en enää mokaisi. Ehkä minusta vain tuntuu, että minulla alkaa olla liikaa menetettävää. En halua enää pelätä menettäväni Gabbyn ja meidän lapsemme. Nyt pelissä on liikaa tunteita.

On uskomatonta, kuinka kaikki on muuttunut noin puolessa vuodessa. Ehkä olen kasvanut vähän? En minä nyt edes haluaisi roikkua joka ilta baareissa eri naisten kanssa. Nyt on ihan hyvä, vaikka olenkin peloissani tulevaisuudesta. Tätäkö se isäksi tuleminen sitten teettää? Huolta ja vastuuta, ennen kuin lapset edes ovat täällä maailmassa.

Olen myös päässyt toteamaan, että jos raskaana oleva nainen haluaa jotain syömistä, hänen täytyy saada syömistä. Oli se sitten seitsemältä aamulla tai yöllä. Silloin ei auta, kuin lähteä kauppaan, oli kello mitä hyvänsä.

Viimeisimmäksi meiltä oli jäätelö loppu. Jäätelön loppuminen tuntui lähinnä maailmanlopulta, ainakin Gabbyn mielestä. Luojan kiitos kauppa oli vielä auki ja sieltä löytyi jäätelöä.

Tyydyn vain katsomaan vierestä, kuinka onnelliseksi Gabby tulee syödessään tuota jäätelöä. En haluaisi tietenkään tuijottaa, koska sekin voi johtaa vääriin ajatuksiin, mutta tavallaan en voi olla tuijottamatta. Tavallaan minua hymyilyttääkin hieman, mutta se olisi suurin virhe jonka voisin tehdä, joten keskityn vain pitämään kasvoni peruslukemilla.

Pitää vain ajatella, että Gabbyn raskautta on jäljellä enää noin kaksi ja puoli kuukautta. Se on samaan aikaan hyvin pitkä ja lyhyt aika. Ehkä sen ajan voin vielä sisimmässäni panikoida lasten syntymää ja samalla olla mahdollisimman paljon Gabbyn mieliksi. En enää koskaan halua tietää mitä seurauksia on, kun loukkaa raskaana olevaa naista. Kolmosista panikointikin oli jo suuri virhe.

Kaiken muun lisäksi, olen yrittänyt hemmotella Gabbya mahdollisuuksien mukaan. Usein olen laittanut hänelle kylvyn valmiiksi, jotta hän voisi rentoutua edes niin. Se kuulemma myös auttaa kipuihin vähän. Se myös tarkoittaa, että saan olla hetken ihan yksikseni.

******

Lopulta kaikki on kuitenkin mennyt suhteellisen hyvin. Ihme kyllä, Gabby sai myös valittua sopivat kalusteet lastenhuoneeseen, vaikka se vaatikin kymmeniä vierailuja eri liikkeissä.
"Onko nyt hyvä?" kysyn.
"Ai tämä huone vai?" Gabby kysyy keinahdellessaan tuolissa.
"Niin", vastaan.

"Tämä on nyt oikein hyvä", Gabby sanoo ja hymyilee. Voin siis huokaista helpotuksesta. Minunkin mielestä täällä kehtaa nyt ihan hyvin nukkua, ainakin toivottavasti.
"Tämä huone on täydellinen meidän pojillemme", sanon leikitellen.
"Minä en vieläkään usko, että meille tulee kolmea poikaa", Gabby toteaa.
"Minä uskon", sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.

"Sehän nähdään", Gabby sanoo.
"Niihin nimiin palatakseni, oletko sinä miettinyt mitään nimiä?" kysyn. Olemme miettineet nimiä jo jonkin aikaa, mutta meidän molempien mielestä sopivia nimiä ei ole vielä löytynyt.
"Kun meille tulee se yksi poika, hänen nimensä voisi olla Joseph", Gabby sanoo ja hymyilee hieman.
"Joseph", toistan nimen uudelleen samalla kun pohdiskelen sen sopivuutta.

"Tätä täytyy vielä miettiä, mutta se voisi ainakin olla vaihtoehto", myönnän.
"No, nyt meillä on ainakin yksi mahdollinen ehdokas", Gabby toteaa ja nousee tuolista.
"Ehkä niitä tyttöjenkin nimiä pitäisi sitten miettiä, ihan vain varmuuden vuoksi", tokaisen.
"Ehkä tosiaan", Gabby sanoo.

******

Kotona oleilun lisäksi olemme Gabbyn kanssa yrittäneet viettää paljon aikaa myös ulkona ja vähän kaikkialla, Gabbyn voinnin mukaan tietysti. Olemme käyneet ihan vain kävelyllä, kuin rannalla ihailemassa maisemia. Olemme myös käyneet joissakin tapahtumissa ja kaikkialla, mitä me nyt ikinä ollaankaan keksitty.

"Mieti miten lähellä lasten syntymä on. Enää vähän yli kuukausi laskettuun aikaan, joka tarkoittaa sitä, että synnytys saattaa alkaa ihan milloin tahansa", Gabrielle pohtii innoissaan.
"Toivottavasti he nyt kuitenkin kasvaisivat ja kehittyisivät joitakin viikkoja", totean.
"Minun puolestani saisivat jo saapua maailmaan, ennen kuin kasvan enää yhtään isommaksi", Gabby huokaa.
"Muista että sinun vatsasi koko johtuu vain raskaudesta", muistutan.
"Muistetaan, muistetaan", Gabby huokaa jälleen, tällä kertaa kuitenkin pieni virne kasvoillaan.

"Meidän pitää nyt vain malttaa odottaa ja nauttia loppuajasta ihan kahdestaan", totean.
"No, ehkä minä jaksan odottaa, kun saan olla sinun kanssasi", Gabby nauraa hymy huulillaan.
"Hyvä", sanon. Katselen Gabriellea ja tuota hymyä hänen kasvoillaan. Joskus sitä vain miettii, kuinka onnekas lopulta olen, kun saan olla hänen kanssaan.

******

Minun ja Gabbyn tutustumisen lisäksi, Gabby on päässyt tutustumaan äitiini ja siskooni. Marissan kanssa tutustuminenkin meni onneksi melko hyvin, vaikka tuleva isoäiti onkin ehkä vähän liiankin innoissaan tulevista lapsenlapsista. Toisaalta Megankin hihkui pelottavan innoissaan, hänen innostuneisuutensa pysyi kuitenkin edes jollain tavoin rajoissa.

Olemme keskustelleet paljon ja oppineet tuntemaan toisiamme paljon enemmän. Sain esimerkiksi tietää, että Gabby on ainoa lapsi ja hänen vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa joitakin vuosia sitten. Hänellä ei taida muutenkaan oikein olla mitään sukua. Ehkä tavallaan minun perheestäni tulee hänenkin perhettä vielä jonain päivänä.

Ainakin tuleva isoäiti tulee pyörimään meillä varmastikin liiallisuuksiin saakka. Välillä Marissa voisi rauhoittua hieman, mutta toisaalta on mukava nähdä hänetkin onnellisena. Isän kuoleman jälkeen hän muuttui paljon negatiivisempaan suuntaan. Nyt hän on ollut paljon paremmalla tuulella. Ehkä vihdoinkin on onnellisemat ajat edessä kaikkien vastoinkäymisten jälkeen?

Olemme Gabbyn kanssa olleet yhdessä vasta vähän aikaa. Me ollaan tunnettu vasta noin yhdeksän kuukautta, eikä olla siitäkään ajasta vietetty kaikkea yhdessä. Olemme tutustuneet, mutta emme vieläkään varmasti tunne toisiamme kunnolla. Kaikki on vielä siis melko alussa, mutta haluan uskoa, että tässä on jotain pysyvämpää. Meillä on hauskaa yhdessä ja me tulemme hyvin toimeen. Ehkä se riittää tällä hetkellä.

En vielä tiedä millaista arki tulee olemaan lasten syntymän jälkeen, mutta haluan uskoa, että se ei muuta meidän välejämme ainakaan negatiiviseen suuntaan. On vaikeaa ajatella asiaa, mutta minusta tuntuu, että olen pikkuhiljaa rakastumassa Gabrielleen.

******

Hei!
Tällä hetkellä Chrisillä ja Gabriellella menee huomattavasti paremmin, ovathan he nyt virallisesti yhdessäkin. :D Ovatko he sopiva pari toisilleen? Tuleeko heidän onnensa kestämään? Pienistä raskauteen liittyvistä vaikeuksista huolimatta heillä on mennyt ainakin vielä hyvin. Ehkä ne kolmosetkin päättävät syntyä jo kohta. Onko Chrisin tai Gabriellen veikkaus lasten sukupuolesta oikea? Vai veikkatteko itse jotain muuta? :)