12 Karu totuus

Ulkona sataa niin paljon, että takkini kastui ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana, jonka kerkesin kävellä kauemmas ulko-ovesta. En kuitenkaan anna sateen häiritä. Itsevarmoin askelin lähestyn tekstiviestillä ilmoitettua paikkaa, hetki sitten epäröin vielä. Ei ehkä järkevin tempaus lähteä yksin tapaamaan jotain outoa tyyppiä, mutta minä haluan tietää. On totuuksien aika.

Näen jo kaukaa mustahiuksisen miehen ja aika pian päättelen hänen lähettäneen tekstiviestit. Jatkan itsevarmaa linjaani lähestyessäni miestä, mutta jään kuitenkin muutaman metrin päähän seisomaan. Enhän kuitenkaan halua kerjätä verta nenästäni aivan ensimmäiseksi.
"Sinä taidat olla Christian, vai oliko se Chris", mies naurahtaa.
"Chris", vastaan lyhyesti. En nyt jaksa mitään turhuuksia.

"Olen yllättynyt että tulit paikalle", mies toteaa.
"Kuka sinä olet?" kysyn. Tuskin saan mitään totuutta, mutta en jaksa tälläistä kiertelyä. Tämä keskustelu ei johda mihinkään.
"Me ei varmaan tultu keskustelemaan siitä kuka minä olen, mutta sanotaan nyt vaikka että nimeni on Ian", mies selittää.
"Ian, voitaisiinko nyt keskustella isäni kuolemaan liittyvistä asioista", ehdotan vielä suhteellisen rauhallisena.
"Olet kyllä yhtä malttamaton kuin siskosi", Ian naurahtaa. Sitten minun hermoni katkeavat.

Otan raivokkaita askelia kohti Iania ja tönin häntä kauemmas vieressämme olevasta rakennuksesta. Farkkutakkiin sonnustaunut mies siirtyy tönäisyjeni saattelemana aika kiltisti ja hän vaikuttaa muutenkin melko rauhalliselta.
"Voitaisiinko nyt helvetti keskustella? Ei minulla ole koko päivää aikaa", selitän sylki roiskuen. Mies katsoo minua suoraan silmiin ja sitten tunnen hänen kätensä iskeytyvän rintakehääni.

Tuntuu kuin kaikki tapahtuisi hidastettuna. Horjahdan taaksepäin ja käteni hapuilevat ilmaa. Jalat liukuvat märällä maalla Ianin yllättävästä voimasta. Tuijotan miehen hetkessä muuttunutta ilmettä.

Tunnen farkkutakin napin raapaisevan kaulaani kaatuessani. Pian mätkähdän maan tasolle ja jään hetkeksi vain miettimään mitä ihmettä juuri tapahtui.
"Ensinnäkin, Chris minä päätän siitä keskustelemmeko me. Minä kerron asioita sinun perheestäsi, jos minä niin haluan. Muista että minä voin jättää nämä asiat myös kertomatta. Se ei paljon minun elämääni hetkauta, saatko sinä jotain totuuksia", Ian selittää raivokkaana. Tyydyn vain nyökkämään päätäni tyhmän näköisenä. Päätän myös ihan tyytyväisenä jäädä maan tasolle.

"Taisit siis ymmärtää", Ian mulkaisee minua tyytyväisen näköisenä. Haluaisin hyökätä hänen kimppuunsa, haluaisin hakata hänen naamansa ruvelle, mutta päätän hillitä itseni. Ehkä minä olen kolmen lapsen ansiosta oppinut hillitsemään itseäni ja tunteitani ainakin hieman. Nyökkään uudelleen.
"Ensinnäkin sinun siskosi, voisit muistuttaa häntä veloista, joita hän on onnistunut keräämään viime aikoina. Hän ei toivottavasti kuvittele huumeiden olevan mitään ilmaista huvitusta", Ian aloittaa. Painan kämmeniäni maata vasten ja yritän hillitä sisälläni hallitsevaa raivoa.
"Sinäkö myyt hänelle kamaa?" kysyn.
"Voi olla. Nyt kun tämä muistutus on hoidettu pois alta, voidaan ehkä keskustella vähän lisää", Ian selittää ja minä vaikenen.

"Me molemmat tiedetään että sinun siskosi on narkkari. Me molemmat myös tiedämme, että sinun isäsi on poistunut keskuudestamme. Minä kuitenkin tiedän että sinun isäsi ei vain kupsahtanut, eikä hän vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan. Hänet murhattiin", Ian selittää ja naurahtaa hieman.
"Sinäkö hänet tapoit? Miksi?" kysyn samalla kun tuijotan Iania suoraan silmiin. Yritän jatkaa rauhallisesti hengittämistä.
"Minäkö? En harmi vain saanut tätä kunniaa. Ne olivat eräitä ystäviäni jotka hoitelivat isäsi viimeiselle matkalleen. Kaikki tämä vain, koska isäsi sattui olemaan vähän liian kiinnostunut tyttärensä asioista", Ian jatkaa epämääräistä selitystään. En tiedä pitäisikö minun uskoa sanaakaan.
"En ymmärrä", sanon.
"Chris, skarppaa nyt. Isäsi sai tietää vähän liikaa Meganin synkästä puolesta ja hän alkoi päästä jäljille. Hän ei tietenkään toiminut yksin vaan tässä vaiheessa kuvioihin tulee myös sinun rakas äitikultasi", Ian selittää.
"Äitini?" en halua uskoa korviani.
"Kyllä vain, me puhumme nyt Marissasta. He päättivät Isaacin kanssa pelastaa Meganin ongelmista. Isäsi urhoollisena poliisina ajatteli oikeuden tapahtuvan", Ian naurahtaa jälleen.

"Mitä nyt sitten lopulta tapahtui?" kysyn. Tuntuu että olen liian lähellä totuutta. Minua ei enää haittaa vaikka vaikutankin idiootilta. Haluan vain tietää totuuden.
"Sinun isäsi ja äitisi löysivät Meganin ja minun ystäviäni. Megan sattui olemaan aika huonossa jamassa. Isäsi alkoi sitten jotain uhittelemaan ja no ei hirveästi jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin kaivaa aseet esiin. Luoti sattui osumaan suoraan sydämeen, harmi sinun isäsi kannalta. Sen jälkeen sinun äitisi oli valmis ihan mihin vaan. Hänelle oli tärkeää, että kukaan ei koskaan saisi tietää oikeaa syytä siihen, miksi sinun isäsi oli siellä kujalla silloin. Marissa halusi varmistaa, että kukaan ei koskaan saisi tietää hänen itsensä olleen siellä. Olisihan se nyt ihan hirveää, että kaupunki saisi tietää Isaacin tyttären olevan huora ja narkkari. Arvostetun poliisin. Olisi kauheaa, jos kuolema olisi tapahtunut epäilyttävissä oloissa, ettei vaan upean poliisin uran tehnyt Isaac olisi sekaantunut mihinkään epäilyttävään. Sen jälkeen oli valmiina sopiva tarina, väärässä paikassa väärään aikaan. Loppu", Ian selittää lisää tapahtumista ja hän tuntuu nauttivan jokaisesta hetkestä. Sen jälkeen mies kääntää selkänsä ja lähtee rauhallisin ja varmoin askelin kävelemään kauemmas.

"Miksi sinä kerroit tämän?" kysyn. Olen järkyttynyt, en tiedä tulenko koskaan sulattamaan näitä totuuksia, jos ne tosiaan ovat niitä. Ian pysähtyy kuullessaan kysymykseni.
"Siskosi on hyvin paljon velkaa, ehkä tämä sattuu olemaan yksi keino jolla varmistan olevani tosissani. Minä tosiaan haluan rahani", Ian vastaa yllättäen, en nimittäin ollut varma vastaisiko hän todella. Sen jälkeen jään tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä.

Selkäni on niin märkä, että paita liimaantuu kiinni siihen. Hiussuortuvista putoilee vettä naamalleni ja kämmeneni tuntuvat jäykistyneen kylmyydestä. Sisälläni kiehuu. Olen niin vihainen, niin raivoissani. Äitini tiesi totuuden, hän tiesi totuuden koko ajan. Siskostani puhumattakaan.

******

Saavun suorinta tietä takaisin kotiin ja olen jo paiskaamassa ulko-ovea kiinni perässäni, mutta sitten muistan kolme lastani. Tyydyn sulkemaan oven melko rauhallisesti. Suuntaan jälleen suorinta tietä, vettä tippuvana makuuhuoneeseeni, jossa siskoni ainakin pitäisi olla. Puristan kämmeneni nyrkkiin, tällä hetkellä raivoni hallitseminen tuntuu jo erittäin vaikealta. Olen niin vihainen, että en ole ihan varma mitä olen valmis tekemään. Ainakin Megan saa lähteä täältä, tällä samalla sekunnilla.

Tuijotan siskoani hetken ja tönäisen häntä hieman herättääkseni hänet. Megan heilahtaa hieman, mutta ei näytä mitään heräämisen merkkejä. Tönäisen uudelleen ja mitään ei tapahdu. Tuntuu kuin sisälläni muljahtaisi jotain. Aukaisen kämmeneni nyrkeistä ja käsi hieman täristen siirrän etusormeni ja keskisormeni Meganin kaulalle. Hänen kaulansa tuntuu kylmältä, elottomalta sormiani vasten. En tunne tasaista sykettä sormiani vasten. Siirrän kämmenselän vielä hänen nenänsä eteen, kuin varmistaakseni pelkoni. En tunne hengitystä kämmentäni vasten. Otan vaistomaisesti askeleen kauemmas ja jatkan Meganin tuijottamista. Hän on aina ollut hyvin kalpea, mutta nyt hän näyttää ihan valkoiselta. Ehkä minä vain kuvittelen. Tunnen oksennuksen pyrkivän kurkkuuni. Olen kohdannut kuolemaa viimeisten vuosien aikana ihan tarpeekseni, mutta en ole koskaan nähnyt kuollutta. En ole koskaan koskenut ketään kuollutta. Alan hengittää pinnallisesti ja vielä hetki sitten hallinnut raivo ja viha muuttuvat enemmänkin paniikiksi. Mitä minä teen? Kai minun pitäisi soittaa jonnekin?

"Voi Megan", henkäisen. Olen pettynyt, ehkä surullinenkin. En ole kuitenkaan yllättynyt. Ehkä minä jotenkin osasin odottaa tätä? Hänen sydämensä ei varmaan kestänyt enää. Minun pitäisi tehdä jotain, tuntuu kuitenkin että jalkani ovat liimautuneet lattiaan. Minä olen se jonka täytyy kertoa äidille, minä olen se joka tulee tuhoamaan hänen maailmansa. Se ei kuitenkaan huoleta minua, se ei tunnu pahalta.

******

Istun sohvalla ja samalla valvon lattialla häärääviä lapsiani. He ovat pysyneet yllättävän kauan melko samassa kohdassa, vaikka yleensä sinkoavatkin kaikki eri suuntiin. Satunnaista kiljahtelua ja ähinää lukuun ottamatta olohuoneessa vallitsee hiljaisuus. Marissa istuu vieressäni ja tuijottaa suoraan eteenpäin, en ole edes aivan varma onko hän tässä maailmassa.
"Ehkä näin on vain parempi", totean, ihan vain koska en kestä hiljaisuuksia.
"Noin nuoren naisen kuolema ei voi olla parempi, kuin eläminen", Marissa väittää loukkaantuneen kuuloisena.
"Hän oli narkkari", sanon.
"Älä puhu siskostasi noin", Marissa tiuskaisee.
"Hän ei ole enää täällä kuulemassa", totean.

"Miksi sinun täytyy olla tuollainen? Miksi sinä et ikinä voi kunnioittaa edesmenneitä? Sinun kasvatuksessasi on täytynyt mennä jotain vikaan", Marissa tilittää.
"Ehkä minä olen perinyt ainakin osan luonteestani sinulta", sanon.
"Mitähän sinä tuolla tarkoitat?" Marissa nielaisee. Vilkaisen äitiäni ja hän näyttää siltä, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi jännittynyt.
"Päätit valehdella minulle päin naamaa", aloitan. Kai minun vain täytyy vieläkin testata, jos äitini vihdoin kertoisi minulle kaiken ihan itse.
"En tiedä mistä sinä puhut", Marissa toteaa kylmästi pienen hetken jälkeen.
"Isän kuolemasta. Siitä että se ei ollut mikään huono sattuma. Se oli murha", sanon katkerana. Sohvalta häviää painoa.

"Tämä keskustelu päättyy, ennen kuin se kerkeää alkaakaan", Marissa sihahtaa kävellessään kauemmas olohuoneesta.
"Mihin sinä pakenet? Osuiko aihe arkaan paikkaan?" kyselen. Marissa jähmettyy paikoilleen.
"Sinä se et voi antaa minkään asian vain olla", Marissa sanoo.
"En silloin kun on kyse minun perheestäni", totean.
"Mistä sinä olet edes saanut noin naurettavan idean päähäsi?" Marissa yrittää kyseenalaistaa tietoni. Hän se ei vain pysty myöntämään.
"Eräältä luotettavalta lähteeltä joka on osittain isän kuoleman takana. Eräältä joka liittyy vahvasti huumeisiin", selitän.
"Sinäkö uskot enemmän jotain tuntematonta, kuin äitiäsi?" Marissa kysyy.

"Niin surullista kuin se onkin, kyllä", vastaan täysin rehellisesti.
"Minä en tunne sinua", Marissa toteaa muka loukkaantuneena.
"Hyvä, tunne on molemminpuolinen", sanon.
"Sinä olet niin kiittämätön. Kaikki nämä vuodet minä olen ollut sinun puolellasi, minä olen auttanut kun sinulla on ollut vähän vaikeaa. Minä olen hoitanut sinun lapsiasi enemmän, kuin sinä koskaan. Sinä et olisi tässä ilman minun apuani. Missä on arvostus?" äitini tilittää hänkin katkeran kuuloisena. Nousen sohvalta erittäin vauhdikkaasti ylös ja otan muutaman askeleen seistäkseni Marissan edessä.

"Anteeksi nyt että sinä satut olemaan äitini. Anteeksi että lasteni äiti sattui kuolemaan, anteeksi että minulla oli ja on ehkä vieläkin vaikeaa kolmen lapsen kanssa. Minä en ole täydellinen, enkä koskaan tule olemaankaan. Minä kuitenkin seison lapsieni puolella ja autan heitä jos heillä on vaikeaa. Minä en tarvitse mitään kunniaa siitä. Minä olen heidän vanhempansa, se on minun tehtäväni. Olen pahoillani, että sinä et ole tehtävässäsi onnistunut, mutta älä pure pahaa oloasi minun lapsiini", selitän hermostuneena kaikkea mitä päähäni tulee ja kerrankin elämässäni minusta tuntuu että saan sanottua jopa jotain järkevääkin.
"Onko tässä kaikki mitä sinä haluat minulle sanoa? 27 vuotta minä olen ollut sinun äitisi ja tässä on kaikki mitä minä saan?" Marissa kyselee kyyneleet silmissä.
"Ei, tässä ei ollut kaikki. Minä haluan, että sinä myönnät tietäväsi isän kuolemasta. Myönnä että sinä tavallaan olet osallinen hänen kuolemaansa", sanon.

"Nytkö sinä teet minusta murhaajankin?" Marissa kysyy pöyristyneenä.
"Sinä salasit ja sinä valehtelit", totean.
"Minun ei tarvitse myöntää sinulle yhtään mitään. Minun lapseni on juuri kuollut ja sinä saat minut miettimään vain tällaista. Ehkä väärän henkilön elämä päättyi tällä kertaa", äitini sanoo kylmästi.
"Lähde", sanon vielä rauhallisena.
"Heitätkö sinä minut ulos?" Marissa kysyy.
"Lähde nyt helvettiin täältä ennen kuin minä suutun oikeasti!" Korotan ääntäni ja tunnen kuinka kolme silmäparia kääntyy tuijottamaan minua ihmeissään.
"Hyvästi", Marissa tiuskaisee poistuessaan.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus huutaa", totean vajotessani lattiantasoon. Saan edelleen hämmentyneitä katseita, joka kertovat ehkä siitä, että lapseni eivät vielä täysin ymmärrä puhetta. Olen erittäin vihainen, tunnen sydämen hakkaavan rinnassani.
"Olen vähän pahoillani, että synnyitte tähän perheeseen. Eläminen tässä perheessä on yhtä sotkua", tuhahdan.

Haileyn, Heatherin ja Josephin touhujen seuraaminen saa minut onneksi rauhoittumaan. Ei se heidän syytään ole, että minulla on niin kiero äiti.

******

Hei!

Chris meni tapaamaan hänelle soittanutta miestä ja saikin vihdoin vastauksia häntä vaivanneisiin kysymyksiin. Isaacin kuolema tosiaan liittyi vahvasti Meganiin ja hänen huumesotkuihinsa, niin kuin viime osan kommenteissa jo arvailtiinkin. Osasitteko arvata Marissan liittyvän niin vahvasti miehensä kuolemaan ja oikeastaan sen salaamiseen? Niin ja Meganin sotkutkin saivat lopullisen päätöksen huumeiden käytön takia. Osasiko kukaan aavistaa Meganin kuolemaa? Lopuksi saivat Chris ja Marissa aikamoisen keskustelun aikaan, joka ei päättynyt kovinkaan positiivisissa merkeissä. Pääsevätkö Chris ja hänen äitinsä enää koskaan sopuun? Jääkö Chris nyt yksin kolmosten kanssa?