5 Kaikki on niin hiljaa

"Keitinkö hyvää kahvia?" Megan kysyy keskeyttäen pöydän ääressä vellovan hiljaisuuden. Siirrän katseeni kahvikupistani hetkeksi siskooni ja vilkaisen häntä.
"Ihan juotavaa", myönnän.
"No hyvä", Megan sanoo ja keskittyy edessään oleviin muroihin. Välillemme laskeutuu jälleen jonkin sortin hiljaisuus ja se tuntuu melko painostavalta. Yritän nopeasti vain keksiä jotain sanottavaa.

"Ovatko ostamani murot hyviä?" kysyn ja pidän katseeni tiukasti kahvissani. Kysymys kuulostaa paljon typerämmältä nyt sanottuna, kuin ajatuksissani.
"Kyllä näitä syö", Megan sanoo ja naurahtaa hieman.
"Hyvä", sanon ja yritän unohtaa tämän lyhyen ja erittäin kiusallisen keskustelun tapaisen.
"Onko sinulla oikeasti jotain sanottavaa?" Megan kysyy ja naurahtaa perään väkinäisesti.
"Miten niin?" kysyn ehkä vähän liiankin nopeasti.

"Käyttäydyt oudosti. Pälyilet vuoroin kahviasi ja vuoroin minua. Ihan kuin haluaisit sanoa jotain, mutta välttelet sen sanomista. Kyllä minä tunnen sinut sen verran", Megan selittää.
"Jaa", totean edelleen vältellen aihetta.
"Niin?" Megan kysyy ja kohottaa kulmiaan.
"Niin", sanon.

Megan nostaa katseensa muroistaan ja siirtyy tuijottamaan minua. Vilkaisen häntä nopeasti ja kun tajuan hänen todella tuijottavan nostan omankin katseeni.
"Olet ollut täällä minun luonani nyt vähän yli kuukauden. Niin ja sinulla menee nyt paljon paremmin, kuin aikaisemmin. Sait äidin avulla maksettua ne loput velatkin", selitän yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.
"Sinä haluat että minä muutan pois", Megan toteaa ja laskee katseensa takaisin muroihin.

"En, tai siis kyllä. Tarkoitan, että ei sinun nyt aivan heti täydy lähteä. Ajattelin, että sinä voisit alkaa etsiä itsellesi uutta asuntoa", selitän.
"Minä alan etsiä uutta kotia itselleni jo tänään", Megan toteaa.
"Painotan nyt vielä, että ei sinulla ole mikään kiire lähteä. Voit asua luonani niin kauan, kun löydät itsellesi uuden paikan", jatkan selitystäni, joka tuntuu vain pahenevan lause lauseelta.
"Ymmärsin kyllä", Megan sanoo ja jatkaa murojen lappaamista suuhunsa.


"Et kai ole vihainen?" varmistan.
"En", Megan sanoo lyhyesti.
"Sinä vaikutat vihaiselta", totean ja kadun sanomaani heti. Pelkään Meganin reaktiota, sillä naiset voivat olla arvaamattomia. Välillemme laskeutuu jälleen pelottava hiljaisuus ja tunnen hikikarpaloiden nousevan otsalleni.
"Ei, en ole vihainen", Megan toistaa jälleen.

"Okei?" sanon kysyvästi, yrittäen samalla olla kiinnittämättä erityisempää huomiota siskooni.
"Meillä on vaan mennyt niin hyvin. Olemme ehkä lähentyneet vähän ja pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä että minulla on veli. Tiedän että minun pitää muuttaa takaisin omilleni, mutta se vain tuntuu tulevan niin nopeasti", Megan alkaa yhtäkkiä puhumaan ja minä toimin vain kuuntelevana korvana.
"Okei", sanon kiusallisena ja samalla oveen koputetaan, onneksi.

Vilkuilen pöydän äärestä ovelle päin ja tuntuu siltä, kuin sydämeni jättäisi yhden lyönnin välistä. Nousen nopeasti ylös ja kaadan kahvin jämät lavuaariin. Sitten astelen hermostunein askelin ovelle päin. Miksi Gabrielle on oveni takana?

Avaan oven ja jään seisomaan paikoilleni. Gabrielle vilkaisee minua muutaman kerran murheellisen näköisenä ja siirtyy ulkoa seisomaan eteiseen.
"Hei", tokaisen ja koko aamun asunnossani leijaillut ahdistavan kiusallinen tunnelma jatkuu edelleen.
"Hei", Gabrielle sanoo vältellen katsettani.

"Hei vaan", kuulen takaantani ja käännyn ympäri. Megan katsoo minua hieman hämmentyneenä.
"Tämä ei kuulu sinulle", sanon.
"Kuka hän on?" Megan utelee.
"Ei kuulu sinulle", toistan sanojani painottaen niitä entistä enemmän.

"Vai niin", Megan toteaa ja hänen kasvonsa taipuvat pieneen irvistyksen ja hymyn sekoitukseen.
"Me lähdemme ulos", sanon.
"Ihan vapaasti", Megan sanoo ja siirtyy istumaan sohvalle minun ja Gabriellen poistuessa aurinkoiseen ulkoilmaan.

******

Kävelemme kilometrin, ehkä kaksikin pois päin asunnostani. Minä kävelen edellä ja varmistelen aina välillä, että Gabrielle todella kävelee perässäni, koska emme ole vaihtaneet sanaakaan täällä ulkona ollessa. Minulla ei ole mitään määränpäätä, mutta pysähdyn, kun saavumme pienen kukkulan päälle, josta löytyy penkki missä istua.

Annan esimerkkiä ja istuudun penkin toiseen reunaan. Jään odottamaan, että Gabrielle ymmärtää vihjeen ja pian hänkin käy istumaan, penkin vastakkaiseen reunaan. Välttelemme toistemme katseita hiljaisuuden jatkuessa.
"Mitä asiaa sinulla oli?" kysyn, yrittäen katkaista hiljaisuuden.
"En tiedä mistä minun pitäisi aloittaa", Gabrielle pohtii edelleen murheellisen oloisena. Tämä ei lupaa mitään hyvää.

"Aloita jostain", sanon hermostuneena. Tunnen kämmenieni hikoavan ja kurkkuni kuivavan.
"Oletan että muistat yhteisen yömme", Gabrielle aloittaa.
"Muistan", sanon.
"Hyvä, siitä on hyvä aloittaa", Gabrielle pohtii. Hänen sanansa saavat sydämeni hakkaamaan entistä enemmän. Tuon naisen takia saan kohta vähintäänkin jonkin sortin rytmihäiriöitä.

"Meillä oli hauskaa, se siitä. Mitä muuta?" kysyn yrittäen kuulostaa neutraalilta, ehkä hieman välinpitämättömältäkin.
"Meillä oli ehkä vähän liiankin hauskaa", Gabrielle toteaa.
"Mitähän sinä tuolla tarkoitat?" kysyn hämmentyneenä. Päässäni ei todellakaan liiku mitään. Minulla ei ole hajuakaan, mistä Gabrielle puhuu.

"Sanotaanko nyt vaikka, että meille jäi muisto siitä yöstä", Gabrielle sanoo ja mitä enemmän hän selittää, sitä enemmän olen pihalla.
"Mikä muisto?" kysyn yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka se onkin vaikeaa.

"Minä olen raskaana", Gabrielle sanoo lopulta, kaiken kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Hänen sanojensa jälkeen on jälleen luvassa hiljaisuus. Ihan vain sen takia, että yritän sisäistää hänen juuri sanomaansa väitettä päässäni. Yritän pysyä rauhallisena. Istun vain paikoillani ja tuijotan eteenpäin.
"Onko tämä vitsi?" kysyn.
"Ei", Gabrielle sanoo hieman loukkaantuneena.

Lopulta rauhallisuus on poissa ja ponkaisen erittäin hermostuneena seisomaan. Ravaan edestakaisin ja ahdistus tasoni kasvaa hetkessä. Kämmeneni hikoavat entistä enemmän ja paitakin tuntuu tarttuvan selkään kiinni. Hengitän nopeasti ja äänekkäästi, koska hetken ajan tuntuu siltä, että en saisi henkeä.
"Miten tämä on mahdollista?" kysyn. En luultavasti näytä tai vaikuta enää yhtään rauhalliselta ja pakokauhu alkaa iskeä tajuntaani kovaa vauhtia.

"Haluatko sinä nyt jonkun selostuksen kukista ja mehiläisistä?" Gabrielle kysyy piikittelevästi.
"En minä nyt helvetti sitä tarkoita. Mehän käytettiin ehkäisyä", pohdin jo erittäin hermostuneena.
"No ei kyllä käytetty", Gabrielle väittää. Olen jo valmis raivoamaan, ennen kuin alan pohtia asiaa ja mietin muistiani. Hetken saan pyöriä ympyrää ja rasittaa aivojani, jotta muistaisin, kunnes se mielikuva palaa mieleeni. Me ei käytetty ehkäisyä.
"Ei helvetti", kiroan jälleen ja huomaan Gabriellen nyyhkyttävän. Tämä tästä vielä puuttui, itkevä nainen.

"Kauanko olet tiennyt?" kysyn yrittäen tällä kertaa kuulostaa vain normaalilta,
"En kauaa", Gabrielle nyyhkii.
"Niin ja olet aivan varma?" varmistelen vielä.
"Tein kolme positiivista raskaustestiä ja kävin verikokeissa. Joten kyllä, olen aika varma", Gabrielle tokaisee kuulostaen taas kiukkuiselta.

Istuudun penkille takaisin, tällä kertaa aivan Gabriellen viereen. Gabrielle hätkähtää ja katsoo minua suoraan silmiin. Sitten hän laskee päänsä olkapäälleni. Voisin jatkaa raivoamista purkaen omaa pelkoani ja ahdistustani, mutta mitä se auttaisi? Gabrielle on varmaan aivan yhtä peloissaan, kuin minäkin. Oikeasti haluaisin tällä hetkellä juosta, paeta niin kovaa, kuin vain jaloistani pääsen, mutta tyydyn vain istumiseen.

"Uskon että kaikki järjestyy aikanaan", sanon yrittäen rauhoittaa Gabriellea. Sanani eivät kyllä kuulostaa kovinkaan rauhoittavilta, kun pohdin asiaa vähän pidempään. Jos en olisi saanut niin hyvää kasvatusta, olisin varmaan jo kadonnut paikalta. Harmi vain minulle on opetettu, että vastuu tulee kantaa, tilanteessa, kuin tilanteessa.

Aikaa kuluu, ja nousen ylös, vetäen Gabriellen samalla pystyyn. Seisomme vastakkain ja haistan jälleen Gabriellen makean tuoksun. Tuijotan ensin hänen silmiään, sitten katseeni siirtyy hänen huuliinsa. Lähennyn ja nojaudun suutelemaan häntä. Ajatus ei pidemmän päälle ajateltuna tunnu kovinkaan järkevältä, mutta tällä hetkellä se tuntuu oikealta.

Sormeni sotkeutuvat Gabriellen hattaraiseen tukkaan ja tunnen hänen kosketuksensa poskellani. Suutelemme vielä kerran, jos toisenkin.

******

Hei!

 Minulla alkoi nyt joululoma ja vihdoin olen ehtinyt kirjoittelemaankin. Kuvia on nyt kertynyt edelleen sen verran, että taidankin keskittyä tähän kirjoittamiseen hyvän tovin. :D

Meganin asiat selkiytyivät vihdoinkin ja hänellä menee nyt jo paremmin. Chrisillä taas on haasteita edessään. Vihjailin viime osan lopussa jo hieman, että seuraavassa osassa nähtäisiin taas yllättävää vierailijaa ja se oli siis Gabrielle. :D Osasiko kukaan aavistaa, että Gabrielle olisi raskaana? Kehkeytyykö Christianin ja Gabriellen välille mitään? Miten asiat lähtevät sujumaan tämän jälkeen?

Niin ja tähän loppuun, jos en kerkeä tällä viikolla enää kirjoittamaan uutta osaa, niin hyvää joulua kaikille jo valmiiksi! :)