1 Niin paljon kysymyksii mut vastauksii ei kukaan anna

Tunnen viiltävää kipua päässäni. Raotan silmiäni ja valo pahentaa tuskaani entisestään. Tunnustelen vasemmalla kädelläni ympäristöä varoen, yritän myös raotella silmiäni vähän väliä, vaikka se pahentaakin pääkipuani. Päädyn onneksi siihen lopputulokseen, että olen kotona ja omassa sängyssäni. Luultavasti siis jotain hyvää tässäkin päivässä ja olotilassa.

Harkitsen nousemista, mutta pelkkä ajatus pahentaa oloani entisestään. Yritän rasittaa valmiiksi kipeitä aivojani pohtimalla eilistä ja sen tapahtumia, kuitenkin tuloksetta. Nielaisen ja kurkkuni tuntuu hiekkapaperilta. Miten aina aamulla eilisen päivän hyvät ideat muuttuvat huonoiksi? Voisin vannoa, ettei enää ikinä, mutta tiedän itsekin että se lupaus ei tulisi pitämään.

Yritän nukahtaa uudelleen, jotta voisin unohtaa tämän karmean olon ja hajun, jonka pienen pohdiskelun jälkeen toteavan lähtevän itsestäni. Sitten tunnen vieressäni liikettä. Patja takanani painuu alemmas ja tunnen jalan hipaisun vasten omaa jalkaani. Hätkähdän ja hetkittäisiä muistikuvia eilisestä alkaa palautua mieleeni. Juuri kun luulin, ettei päivä voisi tästä enää pahentua.

"Huomenta, tai oikeastaan päivää", kuulen jonkun käheän naisäänen sanovan takanani.
"No hei vaan", totean miettien samalla ystävällistä keinoa päästä eroon tuosta naisesta sängylläni.
"Se yö oli ikimuistoinen", nainen aloittaa lirkuttelun ja pelkästään hänen läsnäolonsa tuntuu pilaavan päivääni entisestään.

"Ei se nyt kovin ikimuistoinen ollut, kun en muista siitä mitään", sanon, joka on kyllä osittain valhetta, mutta osittain ihan totta. En nyt vain jaksa tässä mielentilassa käsitellä tekemiäni huonoja päätöksiä.
"Jos se ei jäänyt mieleesi, niin minä voin kyllä muistuttaa", nainen ehdottaa ja tunnen hänen liikehtivän minua kohti. Vastoin tahtoani haparoiden ja irvistysten kera nousen ylös sängyltäni seisaalle asti. Joudun hieman nojailemaan yöpöytään ja seinään, etten kaatuisi suoraan lattialle.
"Nouse", totean tiukasti, vaikka uskottavuuteni onkin ehkä hukassa.

"Mitä sinä nyt Chris?" muka yllättyneen näköinen nainen kysyy käyttäen nimeäni. Meninkö minä kertomaan senkin hänelle? Mitä muuta tyhmää minä olen mennyt tekemään?
"Nyt sinä", aloitan lauseen, jota en osaa lopettaa. Minulla ei ole hajuakaan tuon puolialastoman naisen nimestä.
"Mandy", nainen toteaa happamasti.
"Mandy, voit pukeutua ja lähteä. Tämä oli tässä", selitän tyynen rauhallisesti.

"Minä luulin että meidän välillä olisi jotakin", Mandy selittää kuulostaen loukkaantuneelta.
"Voisitko sinä nyt ihan ystävällisesti lähteä? Minä en nyt jaksa kuunella syytöksiä siitä, että olen antanut vääriä vaikutelmia ja särkenyt sydämesi ja kuvittelit meidän nyt menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Minä en nyt jaksa mitään tuollaista naisten sontaa", selitän jo huomattavasti ei niin rauhalliseen sävyyn. Minusta tuntuu, että Mandy ymmärsi vihjeen, sillä hän alkaa keräilemään lattialla olevia vaatteitaan.

"Hyvästi sitten, sika", Mandy tokaisee erittäin katkeralla äänellä, erityisesti painottaen viimeistä sanaa.
"Kypsää", totean.
"Toivottavasti me emme tapaa enää koskaan", nainen tuhahtaa.
"Tunne on molemminpuolinen", sanon, vaikka tiedänkin sen suututtavan Mandya enemmän.

"Christian", kuuluu naisääni ovien takaa.
"Voi perhana", tokaisen ja puren huultani. Mikähän nyt olisi seuraava siirtoni? Hetken ajan makuuhuoneessani on aivan hiljaista, edes tulistunut Mandy ei liiku mihinkään, tuijottaa vain.
"Christian Cole Lewter, tule avaamaan minulle ovi!" Naisen ääni voimistuu kovaääniseksi puheeksi äskeisen huhuilun sijaan.
"Onko tuo sinun tyttöystäväsi?" Mandy kysyy pientä ivaa äänessään.
"Kumpa olisikin. Älä liiku", sanon lyhyesti ja siirryn makuuhuoneesta olohuoheen puolelle.

Avaan makuuhuoneen oven ja suljen sen perässäni. Tunnen painostavan katseen ulko-ovelta päin ja kävelen pieneen keittiööni päin, jotta saisin pakoiltua tuota katsetta vielä hetken.
"Christian, minä kyllä näin sinut", nainen tokaisee.
"Tiedetään", huokaan ja avaan oven lopulta kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Juuri kun luulin, ettei päivä voisi tästä enää pahentua.

Peruutan ulko-ovelta taaksepäin ja meinaan horjahtaa selälleni, kun seinä on kauempana kuin kuvittelin. Pidän kuitenkin tasapainoni ja nojailen seinään vältellen naisen katsetta, naisen joka sattuu olemaan äitini.
"Heräsitkö sinä vasta? Olisit nyt edes laittanut päällesi", äitini Marissa pohtii kielteiseen sävyyn. Ihan kuin olisin vieläkin lapsi.
"Kyllä heräsin. Niin ja satun olemaan jo aikuinen, jos et sitä muistanut", totean närkästyneenä. En jaksaisi nyt mitään tälläista.
"Sitä ei aina uskoisi", äitini pyöräyttää silmiään.

"Ei ainakaan ole vaikea arvata mitä sinä olet tehnyt tämän sotkun perusteella", äitini jatkaa moittimistani.
"Tämä ei ole sotkua nähnytkään ja edelleen olen aikuinen. Osaan huolehtia itsestäni ja tehdä omat päätökseni", selitän.
"Et sinä ennen ollut tällainen. Minä olen huolissani sinusta", äiti vaihtaa moittivan äänensävynsä huolestuneeseen.
"Älä jaksa", sanon.

"Minun valitettavasti täytyy jaksaa, sillä sinä satut olemaan minun poikani. Sinä olet muuttunut", Marissa jatkaa selittämistä ja tiedän jo nyt mihin tämä keskustelu on johtamassa.
"Lopeta, ennen kuin kerkeät aloittaakaan. Me ei puhuta siitä", sanon tiukasti.
"Me ei olla keskusteltu tämän kaiken jälkeen kunnolla", äitini sanoo edelleen se huolestunut ilme kasvoillaan.
"Eikä me keskustella nytkään", totean. Pidän katseeni edelleen tiukasti lattiassa, sillä se tuntuu auttavan minua pitämään tasapainoni.

Välillemme syntyy painostava hiljaisuus joka katkeaa siihen, että makuuhuoneeni ovi narahtaa ja sen jälkeen lattialla kaikuu korkojen kopina.
"Tämähän tästä vielä puuttuikin", mutisen ja tunnen kerääväni hämmentyneitä katseita, jotka vaihtuvat pian taas negatiivisempaan suuntaan.
"Kuka hän on?" äitini nielaisee ja kysyy.
"Yhden yön hoito", Mandy vastaa, ehkä vähän liiankin suoraan, äidin korvaan kuultuna. Mandy poistuu asunnostani tyytyväinen hymy kasvoillaan.

"En pidä siitä, miksi sinä olet muuttumassa Christian. En ymmärrä mikä sinuun on mennyt. Vielä tulee päivä, kun meidän täytyy perheenä keskustella tapahtuneista asioista, toivottavasti se päivä on pian. Minä en jaksa enää tällaista. Minä olen väsynyt tähän. Tiedät kyllä kuka kääntyisi haudassaan, jos tietäisi käytöksestäsi.
"Chris", sanon korjatakseni äitini sanoja.

"Minä sanon sinua Christianiksi, koska minä olen sen nimen sinulle antanutkin. Minä lähden nyt, koska en jaksa jatkaa tätä tyhjänpäiväistä keskustelua, joka ei selvästi tule johtamaan mihinkään. Hei vaan", äitini selittää ja lähtee selvästi loukkaantuneena. Tiedän että minun pitäisi tehdä jotain, mutta en jaksa vaivautua. En ainakaan nyt.

******

Käyn suihkussa karkottaakseni oksettavaa hajua, kuitenkin lähes tuloksetta. Laitan päälleni jotain ja päätän lähteä nauttimaan raikkaasta ilmasta. Aurinko saa kuitenkin pääni särkemään entistä enemmän, joten päätän siirtyä sisätiloihin nauttimaan muutaman tasoittavan. Voin ainakin uskotella itselleni oloni parantuvan.

Astun sisään paikkaan, jossa kaikkialla ympärilläni on puuta ja paikassa leijaileva haju on sellainen, että en enää haista itseäni. Kengänpohjat tarraavat tahmaiseen lattiaan ja valaistus on niin huono, että se on juuri sopiva tämänhetkiselle olotilalleni. Varmoin askelin kävelen ovelta tiskille ja tilaan juotavaa. Kaikessa mukavuudessaan istun kovalla penkillä, jonka jalat tuntuvat olevan hieman epätasapainossa. Yritän nauttia rauhallisesta tunnelmasta, kunnes huomaan sivusilmällä, etten ole ainoa asiakas.

"Ei voi olla todellista" totean hyvin kuuluvaan ääneen vaihdettuani katseen kauempana istuvan naisen kanssa. Käytökseni saa kummaksuvan katseen baarin työntekijältä, mutta hän jatkaa juomani valmistamista, kuin ei olisi huomannut mitään.
"Chris", mustiin pukeutunut nainen sanoo haikeaan äänensävyyn.

"Siitä on kauan, kun olemme viimeksi nähneet", hän jatkaa.
"Sille on syynsä", totean.
"Älä viitsi. En ymmärrä miksi sinä kohtelet minua näin", nainen jatkaa.
"Kyllä sinä ymmärrät, joten älä jaksa. Haluaisin nyt vain olla rauhassa", sanon turhautuneena luoden lähes tappavan katseen siskooni.

Uskottavuuteni on selvästikin kokenut suuren romahduksen tänään, kun kukaan ei noudata toiveitani. Hitaasti, mutta päättäväisesti Megan lähestyy vieressäni olevaa paikkaa ja istuuntuu siihen. Onneksi se paikka sattuu olemaan kuitenkin kaukana. Saan vihdoin juomani ja yritän ulkoistaa vieressä tuijottavan siskoni ja nauttia juomastani, jos niin voi edes sanoa.

"Minulla on ollut sinua ikävä. Minulla on ollut todella raskasta", Megan selittää.
"Vai niin", totean yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
"Miten sinulla on mennyt? Oletko puhunut äidin kanssa?" Megan aloittaa kyselyn, ihan kuin häntä oikeasti kiinnostaisi.
"Meg, ei kuulu sinulle", sanon vielä kohteliaasti.

"Minä en ymmärrä. Ennen me oltiin perhe ja nyt kaikki on muuttunut. Me oltiin ennen läheisiä ja nyt minusta tuntuu, kuin minulla ei olisi veljeä ollenkaan. Tuntuu, kuin sinäkin olisit kuollut", Megan selittää. En jaksa enää kuunnella Meganin puhetta. En nyt jaksa kuunnella ketään.

"Jos sinusta tuntuu siltä, niin me voidaan toimia sen mukaan. Minä olen kuollut sinulle ja sinä kuollut minulle. Ehkä se selkeyttääkin asioita ja sinä saat jatkaa kuvottavaa käytöstäsi ja toimintaasi", selitän hermostuneena tuijottaen siskoani, joka ei uskalla katsoa suoraan silmiini.
"Ihan kuin sinunkin päätöksesi ja elämäsi olisikin täydellistä", Megan toteaa nyt hänkin vihaisena. Kaadan loput juomastani kerralla kurkkuun ja poistun baarista.

Aurinko on onnekseni alkanut laskemaan ja ei aiheuta enää niin hirveää päänsärkyä, vaikka silmäni saavatkin hetken totutella tähän edes jonkinlaiseen valoon. Lähden kävelemään katua pitkin vailla päämäärää. Tiedän minne voisin mennä, minne minun ehkä pitäisikin mennä. En kuitenkaan haluaisi. En tiedä olenko valmis.

****** 

Kävelyn ja pienen pohdinnan jälkeen suuntaan hautausmaalle, paikkaan jossa minun on pitänyt käydä jo pitkän aikaa. Kävelen rautaisesta portista ja vaeltelen ympäriinsä. Hautausmaa ei kuitenkaan ole kovinkaan iso, joten pian löydän oikean hautakiven, aivan lammen vierestä. Tuijotan kiveä. En ole nähnyt sitä kertaakaan aikaisemmin, koska pelkäsin sen aiheuttamia tunnereaktioita, joita en halua käsitellä. Tuntuu oudolta, mitä minun pitäisi nyt tehdä? Edessäni on kivi, johon on kaiverrettu asioita, ympärilläni on hiljaisuus ja muutama metri jalkojeni alla kuolleita. Yksi niistä kuolleista sattuu olemaan isäni.

Muistan vieläkin sen hetken, kun näin isäni, Isaacin viimeisen kerran. En muista mitkä olivat hänen viimeiset sanansa minulle, ei kai mitään erityistä. Muistan kuitenkin sen katseen. Hän ei ole koskaan katsonut minua sillä tavoin. Se katse oli jotenkin outo, ihan kuin hän olisi tiennyt sen olevan viimeinen katseemme. Olisinko toiminut toisin jos olisin tiennyt sen jäävän viimeiseksi hetkeksi? En tiedä.


"Hei", sanon vaikeana ja pälyilen ympärilleni, ettei kukaan vaan näkisi minun puhuvan hautakivelle. Kun minusta tuntuu, ettei kukaan ole näkemässä rojahdan vihreälle nurmelle istumaan.
"Siitä on jo melkein vuosi, kun sinä menit kuolemaan. Tiedän, en ole käynyt täällä. Onneksi sinä et enää pysty saarnaamaan minulle virheistäni", naurahdan hieman. Juttuni kuulostaa omaan korvaani hauskalta ja onhan sekin nyt naurettavaa, että minä istun maassa ja puhun kivelle kuvitellen, että ehkä isäni kuulisi tämän kaiken.

"Minä haluaisin vastauksia. Sinä jätit perääsi paljon kysymyksiä. Minusta tuntuu, että kukaan muu ei tajua, mutta kuolemassasi oli jotain hämärää. Jotain mikä ei vaan täsmää. Toivon että vielä jonain päivänä saan vastauksia", jatkan puhumista, ennen kuin homma alkaa vain tuntua liian oudolta. Päätän siirtyä baarin sijaan ihan vain suoraan kotiini.

******

Hei!

Tämän tarinan ensimmäinen virallinen osa olisi tässä. Minulla on nyt tosi paljon inspistä tehdä tätä tarinaa, toivottavasti ehtisin tehdä tätä tarinaa nyt sitten mahdollisimman usein. Tällä hetkellä minulla on menossa työssäoppimisen näyttöviikko, joten minun luultavasti pitäisi nytkin tehdä jotain muuta, kuin kirjoitella tätä. :D Ensi viikolla minulla on sitten kuitenkin loma, joten silloin pitäisi ainakin olla aikaa.

Tarinassa esiintyvä päähenkilö on siis Christian, tai no Chris. :D Miltä hän vaikuttaa tämän osan perusteella? Mitä tapahtui Isaacille, kun hän kuoli? Liittyykö siihen jotakin hämärää? Mitä on tapahtunut Isaacin kuoleman jälkeen, eli miksi perheen välit ovat niin tulehtuneet? Niin ja tullaanko Mandya näkemään vielä? Jotain kysymyksiä, joihin voi halutessaan vastailla. :)